Kaikki laput kannattaa lukea

Kun liikkuu ulkomailla omin päin ilman opasta, niin on omattava jonkin verran kielitaitoa. Yleensä ottaen suomalaiskansallinen ”moor gääs” rallienglanti, taipuisat kädet ja kasvon ilmeet riittävät takaamaan selviämisen normaaleista, matkailijaa koskevista tilanteista. Motocrossmaailmassa ralliengklanti riittää hyvin pitkälle, siitä jopa juutuupissa on hyviä esimerkkejä.

Omatoimimatkailijalle tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin eteen tilanteita, joita ei pysty hoitamaan pelkästään auttavalla kielitaidolla, tai ilman paikkakunnan kielen tuntemusta. Allekirjoittanut on joutunut tämänkin oppimaan kantapään kautta.

Ensimmäisessä esimerkissä virallisen liikennemerkin oheen kiinnitetty A-nelonen aiheutti harmaita hiuksia.

Olin onnistunut, tai pitäisikö sanoa, joutunut buukkaamaan itselleni hotellin Namurin keskustasta motocrossin MM-osakilpailun aikaan joskus 2000-luvun alkuvuosina. Keskustahotellit ovat muuten hyviä vaihtoehtoja, mutta parkkipaikan löytäminen on usein iso ongelma, varsinkin kustannuksia kaihtavalle matkaajalle. Parkkipaikan löytää yleensä, jos sitä hakee liikkeiden aukioloaikojen jälkeen. Tälläkin kertaa vapaa paikka löytyi muutaman korttelin päässä hotellilta. Tien varrella oli liikennemerkki, jonka lisäkilpi rajasi pysäköinnin arkisin päiväsaikaan muutamaan tuntiin. Muulloin parkkeeraaminen oli vapaata. Liikennemerkin alareunaan oli teipattu A-nelonen, jossa oli tussilla kirjoitettua ranskankielistä tekstiä. Mietiskelin, että mikähän mainos tuokin on ja marssin yöpuulle onnellisena löytämästäni parkkipaikasta.

Aamu koitti ja mieliala romahti, kun kurvasin 20-kiloista kameralaukkua raahaten autoni parkkikadulle. Siinä, mihin rentaalini illalla jäi, oli paikallinen viljelijä telttoineen kauppaamassa retiisejään. A-nelosen viesti paljastui siinä silmänräpäyksessä. Puoli tuntia myöhemmin seisoin hikisenä paikallisen poliisiaseman jonossa kahden tutun italialaislehtimiehen perässä. Parin tuhannen frangin kuitin myötä konstaapeli ojensi kartan, johon oli punakynällä merkitty autoni nykyinen olinpaikka. Autoni oli hinattu parkkiin lähelle hotellia rautatieaseman ilmaiselle p-alueelle, itse asiassa ajopeli näkyi huoneeni ikkunasta.

Toinenkin esimerkki kertoo siitä, että käsin tekstattu A-nelonen on tärkeämpi viestinvälittäjä, kuin virallisen näköinen ilmoitustaulu.

Olin jutuntekomatkalla Sveitsissä, Roggenburgin crossiradalla ja olin tällä kertaa buukannut hotellin läheisestä, Ranskan puolella sijaitsevasta Belfordin kaupungista. Tuolloin ei GPS-laitteista oltu edes nähty unta, joten tärkeintä hotellia varatessa oli kulkuyhteydet. Kyseinen hotelli sijaitsi vilkasliikenteisen päätien varrella helposti löydettävässä paikassa. Minun oli tarkoitus majailla hotellissa maanantaihin asti, joten kun sunnuntaiaamuna poistuin majapaikasta aamupalan nauttimisen jälkeen jätin avaimen totutusti respan tiskille. Tuon ajan hotelliavaimet oli varustettu julmetun isoilla avaimenperillä, joten oli mukavampaa jättää ne respaan, kuin tunkea taskuun. Avatessani hotellin ulko-ovea huomion oveen teipatun A-nelosen, jossa luki isolla ATTENTION ja alla pienempää ranskankielistä tekstiä, josta ymmärsin sanat restaurant ja ferme. Pähkäilin poistuessani, että paikan ravintola lienee suljettu tänään.

Liput ja laput unohtuivat kävellessäni kamera olalla Roggenburgin radan varikolla FIM:n edustajaa Tony Skillingtonia vastaan. Irlantilainen pysäytti minut ja virne silmäkulmassa veisteli, ettei olisi minusta uskonut, että olin yön aikana käynyt Pariisissa kuvaamassa julkkiksia. Olin äimänkäkenä, en kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä Tony tarkoitti. Uutinen prinsessa Dianan traagisesta kuolemasta ei vielä ollut ehtinyt korviini.

Liput ja laput palautuivat mieleeni rytinällä illalla. Palatessani majapaikkaan kisan jälkeen sain turhaan nykiä hotellin ovea. Minulle valkeni taas hetkessä, että lapussa oli viesti hotellin asukkaille, että ottavat avaimen mukaan, sillä puulaaki oli suljettu poikkeuksellisesti sinä sunnuntaina. Kiersin taloa, eikä yksikään ovi auennut, eikä kukaan tullut avaamaan vaikka kilkuttelin jokaista näkyvää ovikelloa. Vastapäätä hotellia, vilkasliikenteisen tien toisella puolella oli bensa-asema, muttei kassaneitikään tuntenut ketään hotellin henkilökunnasta, eikä voinut minua auttaa. Hotelli oli aivan pimeä, yhtään valaistua ikkunaa ei ollut. Paniikki alkoi jo hiipiä puseroon, kun huomasin yhden alakerran ikkunoista olevan raollaan. Kiipesin aidan yli ja sain tuuletusluukkua kammettua sen verran auki, että mahduin hivuttautumaan siitä sisälle sotkuiseen hotellihuoneeseen. Loppu olikin helppoa. Huoneeni avoin löytyi siitä mihin sen aamulla jätin. Helpotuksesta huokaisten korkkasin Heinekenin huoneen minibaarista ja laskin ammeen täyteen lämmintä vettä. Kuumassa kylvyssä makoillessani tuli mieleen, että näkiköhän kukaan, kun murtauduin sisään ja olivatko mahdollisesti paikalliset poliisivoimat jo matkalla tutkimaan tilannetta.