Peku tietää

Tsenare vaan teillekin. Talvi se vaan tekee koko ajan tuloaan. Snögöö ei oo juur näkynyt. Spooreja ei oo ollut eikä tullut. Oon ringannut joka bönde-pitäjän lävitse. Mut sit Suomisen Sepi ja Niemitalon Teemu ringas mun Än äm teehen ja kerto et lapissa on spoorit kunnossa. Kuuleman mukaan Muonion korkeudella pääsis vetään. Mut Hurrien puolella.
- Tuu tänne, virkkoi pitkä-poika Sepi.
Ei muuta kuin Fiiun nokka kohti pohjoista. Siihen se sitten jäikin – meinaa se startti. Fiiusta oli webasto menny pimeäksi, eikä italian ihme virkannut mitään, ilman sen webaston tuomaa lisätehoa. Olisi pitänyt ymmärtää siinä kohtaa jättää reissu väliin. Mutta eikun kohti lappia. Mut sitä ennen pitää kertoa yksi stoori mikä sattui tuolla yhdellä salaisella treenipätkällä.
Oltiin ajamassa Vuolenkoskella. Se on salainen treenipätkä, minkä ei pitäisi olla kenenkään tiedossa. Voi juma, yhtenä päivänä siellä oli niin paljon ukkoja ettei sekaan meinannut sopia. En voi kertoa nimiä, mut sen yhden poika on nykyään hommissa Espanjan suunnalla. Sit sen toisen karpaasin poika on nimeltään Pena ja se vetelee melkoisen hienosti mantsaa Yamahalla. Yhtä kaikki, ukot tunnetaan nimellä Salppurin nuoriso-jaosto. Ne oli kaikki paikalla. Silloin mulle selvisi, et kaikki liittyi Sunin Manuun. Se oli meinaan edellisenä päivänä ilmoittanut lähtevänsä Päitsille. Ja nyt tää nuoriso-jaosto oli ottanut tuon ilmoituksen vähän niin kuin henkilökohtaisen haasteena. Noi kaikki äijät on päättänyt riistää Manun päänahan – viel ku se on mahdollista. Ne oli palkannut valmentajakseen Taxi-Ismon. Virhe. Ismo näytti niille heti kuinka Hussesta räjäytetään kerralla kaikki muovit paskaksi ja ukko lasareettiin. Mut mä luulen, et Ismo jättää tästä eteenpäin mutkissa vähän enemmän väliä noihin mäntyihin. Sen verran kipeetä tuli taas tällä kertaa. Mut palataanpa sinne pohjosen tielle.
Toi mun Fiiu hyyty siihen Oulun keskustaan. Pakkasta oli liki 40 raatia ja Fiiu pysy mykkänä kuin Al Gaidan sissi jenkkien kuulusteluissa. Soitin Fiiun myyneelle Kantoselle. Se löi mulle punasta luuria korvaan. Saman duunas Aromaa. Mä ajattelin et näähän on hienoja autokauppiaita. Fyrkät kun on saatu, niin se on sit siinä. Ei hoideta vastuita. Soitin sit Pölläselle. Se vastas puhelimeen ja ilmoitti ettei niiden pulju myy enää Fiiua. Kaikille on annettu kenkää! Jo selvisi Aromaan ja Kantosen kumma käytös. Ihme touhua, maahantuojat vaihtuu kuin Shercolla ja Hussella ikään.
Onneksi sitä Rotuaaria pitkin dallas puolituttu pimu. Painotan sanaa puolituttu. Jotain tosi tuttua siinä pimussa oli, mut en heti tunnistanut sitä kokonaan. Mietin et tunneko sen paremmin ilman kuteita. Riisuin siltä mielessä kaikki kledjut. Pirun hyvän näköinen nakuna! En silti tsennannut kuka se on? Pimulla oli kaikki mahdolliset Hoo-Dee rytkyt päällä. Bootseista lähtien. Sit mä vihdoin hokasin et siinähän menee Tiaisen Katri. Mitä kummaa se hiihti Fuengirolan sijaa Oulun pimeydessä. Mä huusin sille:
- Hola hermosa mujer! Ven aquí y dame un beso...
Kutri katsoi mua tosi hämmästyneesti ja kipitti buutsit savuten mun luokse. Se antoi sellaiset halit, et mulla alkoi heti tapahtumaan tuolla kiertokanki osastolla. Mut ei siit sen enempää. Kutri kyseli mitä mä siin Rotuaarilla duunaan? Kuultuaan vastauksen pimu totesi, et hyppää jousille. Niin mä loikkasin Kutrin Nissan Juken kyytiin. Ensin kurvattiin jonkun Hoo-Dee liikeen pihaan. Mä vähän ihmettelin kun Kutri meni sisään omilla avaimilla. Seuraavaksi kurvattiin Jukella pitkin raittia kuin rallissa ikään. Hyvin nopeesti kävi ilmi et ralliperuna Mäkisen Tommi oli opettanut Kutrille vähän biligan käsittelyä:
- Ralli se on minun rattoni; totesi Kutri ja kurvasi meren jäälle.
Voi jumalauta. Kutri kiihdytti Jukella kaasu pohjassa ja mä spennasin ekan kerran mun lifessa. Mä tsiikasin sivusilmällä kuinka kovaa mentiin. Hitto, Kutri veti 180 lasissa meren jäällä.
- Pitää vetää kovaa, jos toi jää pettää. Mitä kovempaa ajaa täällä jäällä, niin sen turvallisempaa se on; virkkoi Kutri ja polki buutsia kohti lattiaa!
Kutri veti kuin hullu. Se ohitti jäätiellä muita autoilijoita kuin mielipuoli. Samaan aikaan Kutri hihitti aivan sairaasti:
- Vai pitäisi ajaa hiljaa ettei jää petä, hölmöä. Mitä kovempaa mä vedän, niin sitä turvallisempaa tää on; hihitteli Kutri itsekseen.
Ja mä spennasin niin pirusti. Mä käänsin peruutuspeiliä ja tsekkasin tilanteen takanapäin. Jep, jää murtui meidän takana. Ja sitä mukaa kun ohitettiin autoja, ne tippuivat hyiseen perämereen. Mä ajattelin et parempi olla vaan ihan hiljaa:
- Mä olen kuullut Lesosen rouvalta, et tää jää reitti on tosi vaarallinen ja täällä on viime aikoina kadonnut viime aikoina tosi paljon autoja. Mistä lie johtuu? Mut tää lyhentää mun duunimatkaa Limingantullista Varjakkaan ainakin kymmenen minsaa. Kaasupohjassa 20 minsaa sanaili Kutri ja mä pelkäsin.
Päästiin lopulta yhden omakotitalon pihaan. Hitto mikä lukaali. Merenranta kämppä. Neliöitä siinä haussissa oli varmaan jotain 500. Kuitenkin paljon enemmän kuin siinä mun yksiössä Aleksiskivenkadulla. Siin on 13 neliötä, mut siin on hyvä pohjaratkaisu.
Sohvalla istui kaksi tuttua karpaasia. Tosin hieman erinäköisinä. Toinen oli Jämsä Kojak eli Kytösen Vesku ja toinen oli Kartaani eli Tiaisen Kari. Mua hihitytti kun tsiikasin ukkoja. Ne oli kuin isä ja poika Teutul OCC Hoo-Dee töllö-sarjasta. Kartaani oli kasvattanut sellaiset pitkät viikset niinku sillä Hoo-Dee Paul Seniorillakin on. Sit Kartaani oli ottanut toiseen hauikseen tautoinnin; ” Born to be wild”. Kojat ei ollut halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi, se oli kans ottanut tatuoinnin samaan kohtaan. Siinä luki:
- MÄ KANS.
Eli sekin halusi olla born to be wild. Mä kyl luulen et sen hurjimmat vuodet on takana päin. Vähän niinku sen hiukset. Ihmettelin ääneen ukkojen tatuointeja sekä kuteita. Sit selvisi koko paletti;
- Mä lähdin shoppailemaan ja ostin täältä Oulusta moottoripyöräliikkeen. Se on nimeltään Motorman ja se myy Husqvarnojen lisäksi Hoo-Deeta. Toi Kojak – vanhana Hoo-Dee-kuskina tuli vähän neuvomaan niitten Hoo-Deitten kanssa. Mä kun en niistä tiedä vielä mitään; kertoili Tintti, eli Kartaani.
- Tai sen mä tiedän et niis on paljon kromia ja ne on tänä päivänä tosi hyviä ajaa – sen verran mä kävin suditteleen nastojen kanssa Hoo-Deella tossa jäätiellä. Mutta ei sinne paljon uskalla mennä, siel katoaa ihmisiä; sanaili Kartaani.
Mä olin hiljaa ja keskityin vain imuroimaan lisää kaljaa. Onneksi niillä oli espanjan tuliaisena kaappi täynnä San Miguelia. Mä kun en mitään Lapin kultaa vedä. Stadilaisena menee Koffi San Miguelin lisäksi.
- Uno serveza, port a for, mä testasin Kutrin reaktioita ja heti se toi mulle uuden kaljan! Hyvä palvelu.
Viel sen verran noista mantsahommista, et kauhea parku on tullut noist uusista mantsan kilpailunumeroista. Älkää poratko, vaan hankkikaa oikeat stickerit. Niin mäkin tein. Tosin tulin samalla selvittäneeksi mistä sääntömuutos johtuu. Jep, kaiken takana on Niemitalon Timppa. Sen mantsa ja crossivehkeiden myynti on sille vain harrastus. Todellisuudessa se on Härmän huutokauppakeisari. Viimeksi se osti sellaisen automaattisen varasto-masiinan. Masiina oli valmiiksi täynnä numeroita. Ykkösestä – kymppiin. Koko tasan kahdeksan senttiä ja fontti Franklin Gothic. Loput arvaattekin. Timpan piti päästä epäkurantista kamasta eroon. Soitto oikeille äijille ja Timppa kutsui ne saunomaan Orimattilan seurahuoneelle. Nyt varastossa olevat numerot on ainoat oikeat. On se karju- toi Orsalan mantsapena!
Se on moro; terveisin Peku
Fiktiivinen henkilö nimeltään Peku jatkaa pakinasarjaa Peku tietää. Peku pakinoi sivuillamme kerran kuukaudessa. Peku tietää, hän ei spekuloi. Pekusta on moneksi ja monesta on Pekuksi. Peku on ajanut kilpaa lähes kaikissa mahdollisissa moottoripyörälajeissa. Motocross, enduro, roadracing, trial ja jäärata ovat hänelle tuttuja lajeja. Maarataakin on tullut kokeiltua matkan varrella. Peku siis tietää, tai ainakin omasta mielestään, sillä Pekulta tulee yleensä vastaus kysymättä.