Lämmin tervehdys Norsunluutornista

Taas alkaa olla se vuodenaika ohi, jolloin kuuleman mukaan meillä SML:ssa saunotaan paljon. Tähän tietysti liittyy vahvasti päätöksenteko ja omalta kohdaltani se tarkoittaa mm. joukkuevalintoja joukkue mm-kilpailuihin. Välillä yksin, välillä muiden ”herrojen” kanssa pohdimme joukkueita, joiden emme joidenkin mielestä edes haluaisi menestyvän ja kuuluu mielipiteitä olevan, että lajitkin haluaisimme lopettaa. Samalla pelin henkeen kuuluen päätämme korottaa lisenssimaksuja, ihan vaan huvin vuoksi. Kurkkaamme kaivoon, joka on täynnä rahaa, mutta emme halua antaa sitä nuorille, harrastajille, maajoukkueille, emmekä parhaille yksilöille, muutenhan oma elintasomme laskisi…

Herätyyyyys!!! Miten tuollaista voi edes välähtää mielessä, jos vähänkään on vaivautunut perehtymään asioihin ja niiden taustoihin?

Suomalainen moottoriurheilukansa haluaa menestystä, mutta onko se valmis uhrauksiin sen puolesta? Enkä tarkoita muiden uhraamista. Menestystä ei tule sattumalta, urheilijoiden on täytynyt tehdä jotain oikein. Monta erilaista polkua on johtanut huipulle erilaisilla ominaisuuksilla, joista yksi yhteinen tekijä tuntuu olevan vahva pää liittyen voitontahtoon, periksiantamattomuuteen ja itsekkyyteen. Mestariksi ei pääse järjestelmän tuotteena, ratkaiseva ja ainut lähtökohta on urheilija itse. Tiimien ja liittojen odotetaan usein tekevän mestareita, mutta se ei ole mahdollista. Sen sijaan ne voivat merkittävästi auttaa matkalla ja tämä on erittäin tärkeä sisäistää, jos mestariksi haluaa. On myös sisäistettävä, ettei tärkein apu ole raha, eikä myöskään rahalla voi ostaa menestystä. Rahaa kuitenkin tarvitaan ja puissa sitä ei kasva. Tarvitaan varainhankintaa ja harrastajillekin silloin väistämättä osa maksuista lankeaa, vaikkei tälle välttämättömälle yhtälölle ymmärtäjiä juuri tunnu löytyvän.

Radan varressa kuulee monenlaisia hurjia väittämiä. Usein iskarit eivät toimi, mutta silti niistä tiedetään kaikki ja kuskin ajotaidot eivät kuulemma asiaan liity, muuten kuin että tuskaillaan että kun se poika ei niistä mitään osaa sanoa. Pyöriä tarvitsee virittää, koske ne eivät muuten kulje tarpeeksi tai ainakin niistä saadaan helpommin ajettavia, kaasukahvan portaaton säätömahdollisuus ei kuulemma tähän vaikuta, eivätkä kuskin ajotaidot. Ja vaikka ei pyöristä juuri mitään tietäisikään, sitä kautta lähdetään tulosta parantamaan. Loppupelissä todellisuudessa kuitenkin menestyneimmät ajavat pyörillä, minkälaiseksi ne on tehtaan insinöörien toimesta jo alkujaan suunniteltu. Ja pyörän muutettuja ominaisuuksia ei pysty hyödyntämään ajotaidoilla, jotka eivät oikeuta Suomessa kärkisijaan, eikä vastaavasti myöskään ajotaitojen kehittymistä voi pyörää muuttamalla nopeuttaa.

Järjestelmän perusteeton haukkuminen huvin vuoksi ei auta, sen viihdekäyttö kuitenkin sallittakoon synkimpien ajatusten omaavien keskuudessa. Työurani ei ole vielä vanhempaan väestöön verrattuna pitkä, mutta eri kokemusten perusteella uskallan ylpeänä niska takin kauluksessa kiinni väittää, että SML:n työntekijöiden uhrautuvuus ”normaalityöpaikkoihin” verrattuna on ainutlaatuista. Palkalliset työtunnit ovat normaaliin tapaan rajattu, sen sijaan kunnianhimo ajaa jatkuvasti ylittämään vapaaehtoisesti nämä rajat. Kentän odotuksetkin tosin ovat ajoittain uskomattomat, eikä saapuvien puheluiden ajankohdista pääteltynä meillä odotetakaan olevan työaikoja. Ajoittain kuitenkin kansan syvä epäluottamus saattaa silti kasvaa jopa omasta virheestä lähtöisin olevasta asiasta, jos ei esimerkiksi harvoina vapaaviikonloppuina liiton työntekijä mökille päästyään ole valmis ajamaan paria tuntia takaisin toimistolle, kun kisapaikalla on huomattu lisenssin unohtuneen kotiin. Onneksi kuitenkin useimmiten joku on kotimaastoissa ja lähtee vapaaehtoisesti kansaa palvelemaan näinä herkullisina hetkinä, palkatta, mutta omasta halusta auttaa. Kauppojen työntekijät harvemmin sulkemisajan jälkeen lähtevät vielä takaisin kauppaa avaamaan ja kananmunia myymään, jottei seuraavan päivän juhlat menisi pieleen, kun jää muuten kakku leipomatta.

Ajatellaanpa seuraavaksi tilannetta, kun auton katsastuttaa katsastusasemalla. Katsastaja tekee työnsä ja lopputuloksena joko hyväksyy tai hylkää auton. Hän ei korjaa puuttuvia vikoja, vaikka varmasti sen osaisikin, vaan se on tehtävä itse tai teetettävä siihen erikoistuneessa liikkeessä ja sitten tultava takaisin. Katsastajan työaika ei yksinkertaisesti siihen riittäisi ja lopputuloksena hän ei saisi itselleen kuuluvaa työtä edes suoritettua tehokkaasti. Jokaisella on oma roolinsa ja edes halu auttaa ei muuta tilannetta. Myös SML:ssa sekä palkollisilla että vapaaehtoistyöntekijöillä on jokaisella oma tehtävänkuvansa, jota mahdollisuuksien mukaan kuitenkin pyritään venyttämään. Usein kuultu ”voisit siellä liitossa ottaa esille…” on hyvä ehdotus henkilölle, jota asia koskee. Ei katsastajakaan ole tieliikennelakia kirjoittanut. Sama koskee toisen toimialueeseen vaikuttamista. Ei katsastusaseman toimitusjohtajallekaan soiteta ja yritetä muuttaa katsastajan hylkäyspäätöstä, jos autossa ei jarrut toimi ja se hylätään. Tai soiteta jo etukäteen, että ”nyt tarvis vähän jeesiä…” Tähän on omat viralliset väylänsä ja Suomessahan valitusväyliä riittää.

Asiat eivät ole mustavalkoisia ja edellä olevaankin tarvitaan väriä ja realismia, yhtä totuutta ei ole. Olemme kaikki moottoriurheilusta kiinnostuneet samalla asialla ja pyrimme ajamaan lajeja eteenpäin. Siinä tarvitaan myös joustamista puolin ja toisin sekä asioiden laajaa ymmärtämistä. Ei tuomita liian nopeasti ja keskustellaan mieluummin kasvokkain kuin selän takana.

Tomi Konttinen

Kolumni on alunperin julkaistu Motorrad -lehdessä.