Huomioita Vantaalta

Kauden viimeinen SM-enduroviikonloppu on saatu päätökseen ja mestarit on kruunattu. Sarja saikin arvoisensa päätöskilpailun, vaikka sunnuntaina Vantaalla tunnelma vähäisen kuljettaja -ja vielä vähäisemmän yleisömäärän takia ei taivaisiin noussutkaan. Lauantaina Vantaalla ajettiin kerhojoukkueiden SM-kisa sekä henkilökohtainen SM-kisa ja sunnuntaina puolestaan henkilökohtainen SM-kilpailu.

Yksi vai kaksi päivää?

Kolmen vuoden tauon jälkeen Vantaalla ajettiin jälleen SM-enduroa ja tälläkin kertaa kaksipäiväisenä, tai ainakin tavallaan. Normaalistihan me miellämme kaksipäiväisen SM-enduron todellakin kaksipäiväiseksi kilpailuksi, jossa on lauantain päätteeksi loppuhuolto ja pyörät viedään suljetulle varikolle. Nyt molemmat päivät ajettiin täysin erillisinä kilpailuina, eli suljettua varikkoa ei ollut ja sunnuntaina katsastettiin pyörät uudelleen. Järjestäjien puolesta päätös tästä tehtiin sillä perusteella, että muutamat kerhot olivat ilmoittaneet, etteivät lähetä kerhojoukkuetta SM-kisaan, jos se edellyttää kuskeilta osallistumista kaksipäiväiseen kilpailuun. Näin ollen järjestäjät ajattelivat, että kuskeja tulee varmuudella enemmän, kun kisat ajetaan täysin erillisinä kilpailuina. Omasta mielestäni tämä söi kisalta täysin sen kaksipäiväisen kilpailun fiiliksen, joka niissä normaalisti on.

Samalla se tuntui syövän kuljettajilta innon ilmoittautua molemmille päiville. Lauantaille SM-luokkiin oli ilmoittautunut yhteensä 82 kuljettajaa, kun sunnuntain osalta vastaava luku oli 48. Kun vielä kisa-aamuna tuli lisää peruutuksia, niin SM-luokissa reitille starttasi yhteensä 40 kuljettajaa. Päivän päätteeksi kaikki maaliin ajaneet kuljettajat saivat SM-pisteitä. Vertailulukuna muuten voidaan kertoa, että Vantaalla vuonna 2015 ajettuun ”aidosti” kaksipäiväiseen kisaan starttasi SM-luokissa molempina päivinä 82 kuljettajaa.

Oliko järjestäjien ratkaisu sitten pitää kaksi täysin erillistä päivää oikea? Varmasti mielipiteet jakautuvat kahtia, mutta itse en löydä montakaan hyvää asiaa tästä ratkaisusta. Kun molemmat päivät ajettiin erillisinä päivinä, jättivät muutamat kuljettajat toisen päivän ajamatta pelkästään sen takia, että lauantai-ilta olisi yksin tallissa pyörää laittaen venynyt turhan pitkäksi seuraavaa kisapäivää silmällä pitäen. Tilanne on kaikille kuskeille luonnollisesti sama, mutta toisilla on huoltomiehiä tai avustajia tekemässä asioita, kun taas toisilla ei ole ketään auttamassa. Tämä laittaa kuljettajat tavallaan eriarvoiseen asemaan. Jos kisa olisi ollut normaali kaksipäiväinen, olisi kaikilla ollut ajopäivän jälkeen 20 minuuttia aikaa laittaa pyörä valmiiksi ja sen jälkeen jokainen olisi päässyt lepäämään. Uskoisin, että myös osallistujamaksujen tiimoilta VMK:lle olisi jäänyt enemmän rahaa, kun kisa olisi ollut normaali kaksipäiväinen.

Kisa yleisesti

Mennään sitten varsinaiseen asiaan, kun alku meni hieman jaaritteluksi. Vantaalla osataan perinteisesti järjestää kilpailut ja täytyy nostaa hattua siitä, kuinka pienelle alueelle pääkaupunkialueella on saatu kasattua erittäin hyvä reitti, joka kulkee suurelta osin maastossa. Kolme hyvää ja ennen kaikkea täysin erityylistä pätkää, joista kuljettajat pitivät, sekä vielä kunnon metsäsiirtymä. Pätkät olivat lähekkäin ja aikataulu rakennettu niin, että katsojat ehtivät seurata yhdellä kierroksella kaikki kuljettajat kahdella maastokokeella ja halutessaan vaikka A-luokan suoritukset jokaisella pätkällä.

Hieno lisä kisapaikalla oli myös kisaradio, joka toimi hyvin koko reitin varrella. Ainakin meidän autossamme oli koko ajan päällä kisaradio kun sillä liikuimme ja sieltä sai mukavasti tietoa siitä, mitä kisassa tapahtuu ja välillä myös kuskihaastatteluja kesken päivää. Iso peukku VMK:lle tästä.

Luonnollisesti kilpailukeskus Vantaalla toimi hienosti ja paikalle olisi mahtunut enemmänkin autoja. Kahdella maastokokeella oli grillipalvelut ja jokaisen maastokokeen lähdössä oli myös vessat, mikä on varsin poikkeuksellista Suomen endurossa. Vaikuttikin siltä, että Vantaalla oli mietitty asioita varsin laajalti ennen kisaa ja yritetty tehdä kaikki mahdollisimman hyvin.

Negatiiviset kommentit

Kaksi negatiivista asiaa kantautui omiin korviini Vantaan kisasta kilpailijoiden suunnasta. Ensimmäiseksi lauantaiaamun avauspätkä herätti keskustelua. Ennen kisaa ajettu jälki oli yöpakkasten jälkeen jäässä ja parinkymmenen kuskin jälkeen sitä ei enää erottanut helposti ajamattomasta jäljestä. Tämä aiheutti valitettavan paljon kaatumisia ja jopa muutaman loukkaantumisen. Olisiko sitten aamulla nollapyörien jälkeen pitänyt miettiä pätkän ajamista siirtymänä ensimmäisellä kierroksella? Ehkä niin, mutta tuo liukkaus yllätti varmasti järjestäjätkin.

Toinen negatiivinen kommentti koski reitin merkkausta, tai oikeammin vaaran merkkejä. Enduron lajisäännöissä kerrotaan aika tarkasti, miten vaaran merkkejä tulee käyttää. Sääntöjen mukaan merkki tulee olla kiinnitettynä erilliseen puukeppiin reitin molemmin puolin. Merkin etäisyys tulee olla maasta 60-80 cm ja se tulee sijoittaa niin, että kuljettajalla on mahdollisuus reagoida paikkaan. Merkin koko on oltava vähintään 30 cm ja kolmion mallisessa merkissä tulee olla punainen kehys ja keltainen tausta.

Tässä esimerkkikuva miten Vantaan kolmospätkällä oli vaaran paikka merkitty (mie lähetetty kuva).

[kuva1]

Vastaavanlaisen merkkaustapaan törmäsin itse kakkospätkän lopussa olleella ojalla, jossa merkki vain toisella puolella reittiä, joskin pari metriä ennen ojaa. Myöskään tuo merkki ei ollut sääntöjen mukainen väriltään tai kooltaan.

Valitettavasti Vantaalla tämä merkkaustapa ainakin osalta vaikutti kaatumiseen, joka johti valitettavaan loukkaantumiseen ensimmäisellä siirtymällä. Loukkaantuneelta kuljettajalta murtui kaksi lannenikamaa ja kolme rintanikamaa, hänen ajettuaan edellä mainitulla tavalla merkattuun (tieto peräisin loukkaantuneelta kuljettajalta) ojaan, koska ei huomannut merkkiä.

Tämä asia on hyvä nostaa esiin kaikkien kilpailujen järjestäjien yhteydessä, sillä vaaran merkkien käyttö on selkeistä säännöstä huolimatta vielä monin paikoin epäselvää. Luonnollisesti kaikki järjestäjät ajattelevat ensisijaisesti turvallisuutta ja sen takia näistä asioista on hyvä nostaa keskusteluja esille.

Kuskit

Lopuksi nostetaan muutama kuski esiin.

Roni Kytösen vauhti pikkunelarin ohjaimissa oli varsin vakuuttavaa. Piikillä omaksuttu raju ajotyyli pysyi lähes samana pyörän vaihdon jälkeen ja tulosta tuli. Vaikka välillä Kytösellekin tuli ohoh-tilanteita, niin pääsääntöisesti meno näytti varmalta. Kuten kaikki reitin varrella olleet varmasti kuulivat, niin Kytösen pyörässä on myös melkoisen mukavasti paukkua. Jos aiemmin Remeksen pyörän äänestä on kuullut, että siinä on voimaa, niin nyt saman kuulee myös Kytösen pyörästä.

Eikö olisikin hienoa, jos saisimme Antti Hellstenin takaisin kisapoluille SM-sarjaan? Jälleen kerran, ei voinut kuin ihailla Hellstenin uskomattoman hienoa ja vaivattoman näköistä ajotyyliä, jollaista ei löydy keneltäkään muulta. Paitsi jos Juha Salminen sattuisi hyppäämään takaisin pyörän päälle kisoissa.

Roni Salin yllätti itsensä ja monet muut, ajamalla E2-luokassa sijat 3. ja 2. Mutta ollaksemme rehellisiä, nuo sijat eivät ole niin suuria yllätyksiä, kun katsoo luokan kuljettajien syvyyttä. Mutta totuus paljastuu, kun katsoo Salinin sijoituksia yleiskilpailussa. Molempien päivien yhdeksäs sija yleiskilpailussa on hyvä ja kertoo Salinin olleen todella nopea. Kun otetaan huomioon vielä, että enduroharjoitttelua on taustalla todella vähän, niin Salinissa on potentiaalia kehittyä pikaisesti vieläkin nopeammaksi.

Vantaan myötä kotimainen endurokausi on saatu pakettiin Kärme Kustaata lukuun ottamatta. Seuraavan kerran enduron tiimoilta palataan näissä merkeissä asiaan joulukuun alussa.

Jani / Xracing