Vesa Kytönen – enduron maailmanmestari

Vesa Kytösen moottoriurheilu-uran alkusysäys koitti hänen ollessaan 6-vuotias. Tällöin hän osti itselleen oman auton, Fiat 600:n isänsä suopealla avustuksella. Samoihin aikoihin hän sai myös mopon, kolmivaihteisen Soliferin, jolla ajoi auton ohella. Poika ei nähnyt pientä kokoaan esteenä, vaan kehitti ongelmiin erilaisia ratkaisuja. Esimerkiksi auton polkimille hän ylti, kun laittoi muutaman tyynyn selkänsä taakse. Myös ajoharjoitteluun löytyi ratkaisu, sillä Vesa pääsi ajelemaan mummolan ympäristössä ja omasta mielestään myös hieman kodin läheisyydessäkin.

Vesan kiinnostus moottoriurheilua kohtaan oli lähtenyt hänen kotipaikkakunnallaan Jämsässä järjestetystä jäsentenvälisestä motocrosskilpailusta, jota hän oli innokkaasti seurannut 6-vuotiaana. Vanhemmat ymmärsivät alusta asti, kuinka tärkeitä ajoneuvot olivat Vesalle ja kunnioittivat pojan innostusta.

9-vuotiaana Vesa osti itselleen jo toisen auton. Silti hän ei koskaan ajatellut lähtevänsä kilpailemaan autopuolelle. Kaksipyöräisellä harrastaminen ja harjoittelu oli huomattavasti helpompaa jo ihan senkin takia, että oikeaoppiseen autolla ajoon tarvittiin ajokortti, jonka Vesa itsekin lopulta alkoi ymmärtää.

Nuorukainen harjoitteli pyörällään kotimetsissä ja mummolan läheisyydessä olevalla hiekkamontulla. Hänelle rakennettiin jopa oma rata, jossa hän pystyi ajamaan kunnolla.

Ensimmäinen kilpailu

Vesan ensimmäinen kilpailu koitti lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1978 hänen ollessa 12-vuotias. Hetki, jolloin hän pääsi osallistumaan välilähtöön Ruskeasannalla järjestetyn motocrossin SM-kilpailun yhteydessä, on piirtynyt hänen mieleensä elävästi. Lähtö oli Otto Brandt Oy:n järjestämä Hondan nelitahtisilla minicrosspyörillä ajettu kilpailu nuorille lupauksille. Vesaa jännitti hyvin paljon. Hänellä oli puolen vuoden ajan ollut Solifer-mopo, jolla oli harjoitellut aina koulun jälkeen joka ilta kotipihansa pellolla olevalla radalla. Nyt hän pääsisi testaamaan, mihin harjoitus oli vienyt. Vesa sijoittui XR75 Hondallaan seitsemänneksi noin kahdenkymmenen kuskin joukossa, joihin kuuluivat muun muassa nuoret lupaukset kuten Pekka Vehkonen ja Arto Panttila. Kilpailun voittoon ajoi Arto Orjo. Vaikka ensimmäinen kilpailu sujui varsin hienosti, Vesaa se ei tyydyttänyt. Häntä harmitti, ettei hän voittanut. Huipulle pääseminen on ollut hänelle aina tärkeää.

Aikaa kului kaksi vuotta ennen kuin Vesa osallistui seuraavaan kilpailuunsa Vesterkullassa syksyllä 1980. Hän oli harjoitellut ahkerasti sitten edellisen kilpailun ja sijoittuikin kaksitahtisella pyörällään hurjassa kurakelissä neljänneksi. Sijoittuminen aivan palkintokorokkeen tuntumaan innosti poikaa kilpailemaan tosissaan. Niinpä seuraavana vuonna hän osallistui jo useampaan koitokseen. Ajaminen oli Vesalle kaikki kaikessa ja koulu jäi täysin taka-alalle.

Ensimmäisen voiton Vesa saavutti 80-kuutioisella Yamahallaan yli 13-vuotiaiden MX-luokassa Punkalaitumella vuonna 1982. Saavutus innosti häntä luonnollisesti kilpailemaan yhä enemmän. Vesa oli erittäin kilpailuhenkinen jo nuorena ja hän huomasi, että joskus yritys ylitti ymmärryksen. Kilpailuhenkisyys näkyi myös hänen muissa harrastuksissaan. Poika pelasi ykkösdivisioonissa kaukalopalloa ja kakkosdivisioonissa jääkiekkoa. Hän myös koki, että kaikki harrastukset tukivat toisiaan ja mielenkiinto jokaista lajia kohtaan pysyi yllä.

Vaikka Jarno Saarinen lukeutui Heikki Mikkolan ohella Vesan idoleihin, oli off roadissa kilpaileminen hänelle täysin selvää. Olihan hänellä lajiin otolliset harjoittelumahdollisuudet ja näin ollen mahdollisuus menestyä. Vesa kävi kyllä Ahvenistolla seuraamassa jämsäläisen TT-kuski Tapani Peltosen menoa, mutta koska asfalttiratoja ei kotikaupungin läheisyydessä ollut, oli lajivalinta selvä.

Enduron pariin

1980-luvun puolivälissä Vesa kokeili ensimmäisen kerran enduroa. Hän voitti heti saman tien lajin nuorten Suomen mestaruuden. Kipinä lajiin syttyi välittömästi. Lisäksi Jämsässä oli vahvempi enduro- kuin motocrossverkosto. Nopeasti saavutettu menestys ei lopulta Vesaa pahemmin yllättänyt, sillä hän oli tietämättään harjoitellut lajia jo pidemmän aikaa. Olihan hän ajanut aina kotoaan crossiradalle metsän kautta, jossa oli paljon enduromiesten jättämiä uria. Hän ei ymmärtänyt silloin, että ”siirtymätaival” tarjosi juuri sopivaa harjoitusta endurouraa varten ja taidot kehittyivät vaivihkaa.

Jatkossa Vesa ajoi kuitenkin vain satunnaisia endurokisoja. Motocross pysyi edelleen hänen päälajinaan. Vuonna 1986 hän osallistui ensimmäiseen Euroopan mestaruuskilpailuunsa Lahdessa. Ennen ensimmäistä arvokisakoitostaan häntä jännitti, niin kuin aina ennen starttia. Vesalle ei ollut väliä oliko kyseessä pieni kyläkisa vai suuri kansainvälinen kilpailu, perhoset villiintyivät vatsassa joka kerta. Kesken kiivaimman taistelun Lahden maisemissa miehen pyörästä meni kaasuvaijeri poikki, eikä hän näin ollen päässyt maaliin ensimmäisessä EM-koitoksessaan. Vesaa harmitti suunnattomasti.

Vesa kilpaili systemaattisesti aina vuoteen 1989 saakka. Hänen paras sijoituksensa motocrossin Suomen mestaruussarjassa oli SM-pronssi, jonka hän saavutti juuri vuonna 1989. Vesa vaati itseltään paljon eikä mielestään olisi ansainnut kirkkaampaa mitalia, sillä niin paljon hän oli kilpailuissa sählännyt.

Rauhanturvaajaksi

1990-luvulle tultaessa motocross jäi Vesan osalta kokonaan historiaan. Endurokin jäi hetkeksi, kun mies vietti vuodet 1990-1991 Libanonissa YK:n tehtävissä. Hänen palatessaan Suomeen, näytti jo siltä, että moottoriurheilu olisi hänen osaltaan kokonaan ohi. Olihan hän mielestään menettänyt parhaat vuotensa rauhanturvaajana. Silti Vesa ei koskaan katunut, että ajamiseen tuli varsin merkittävä tauko. Hän on aina osannut nauttia siitä, mitä on saanut.

Pian Suomeen palattuaan Vesa kuitenkin lähti Petteri Silvánin mukaan kiertämään MM-kilpailuja tämän niin kutsuttuna mekaanikkona. Vesa ei ollut ajanut pitkiin aikoihin, mutta kun Petteri antoi hänelle pyöränsä kokeiltavaksi Tšekeissä, heräsi vanha kaipuu lajin pariin uudelleen. Samalla Vesa yllättyi positiivisesti, miten ajotaidot olivat vielä niin hyvällä tasolla. Ja niin mies hankki itselleen monikuutioisen pyörän.

Ensimmäiseen MM-osakilpailuunsa Vesa osallistui vuoden 1994 kesäkuussa kotipaikkakunnallaan Jämsässä. Hän pääsi nousemaan heti palkintopallille sijoituttuaan lauantaina  175 cc -luokan kolmanneksi. Sunnuntaina hän ajoi neljänneksi ja oli yhteistuloksissa kilpailun kolmas. Yleiskilpailussa Vesan sijoitus oli lauantaina viides ja sunnuntaina kymmenes.

Seuraavana vuonna Vesa osallistui ensimmäisen kerran Suomen joukkueessa Six Days Enduro -kilpailuun Puolassa. Mies sai koitoksesta erittäin paljon kallisarvoista oppia. Kokeneemmat, jo MM-tasolla ajaneet miehet kuten Kari Tiainen ja Mika Ahola auttoivat ja opastivat Vesaa paljon. Miehet harjoittelivat ja viettivät aikaa yhdessä, mikä oli erittäin hyödyllistä Vesalle. Hän huomasi pian, miten etenkin Tiaisella oli suuri merkitys Suomen joukkueen kilpailemiseen ja motivaatioon. Eikä pelkästään siihen, vaan myös koko suomalaisen enduron menestykseen. Yhteishenki oli niin hieno, että se vaikutti myös joukkueen menestymiseen. Miehet toivat Suomeen maan toisen MM-mitalin Six Days Enduro -kilpailusta heidän sijoituttuaan kolmansiksi.

Mestaruus Sixiltä

Vuoden 1996 Six Days Enduro -kilpailu järjestettiin Hämeenlinnassa. Vesa oli jälleen osa joukkuetta, johon kuuluivat hänen lisäkseen Kari Tiainen, Jani Laaksonen, Pekka Viljakainen, Petteri Silván ja Mika Ahola. Miehet olivat pitäneet jälleen joukkueleirejä, he harjoittelivat yhdessä ja nostattivat yhteishenkeä ennen tärkeää kotikilpailua. Yhteistyö toimi täydellisesti ja miehet onnistuivat tuomaan Suomeen maan ensimmäisen joukkuemaailmanmestaruuden kotiyleisön hurratessa villisti! Vesa tunsi kuinka onnen ja ilon tunteet täyttivät hänen sisimpänsä.

Vuosien 1995 ja 1996 aikana Vesa kävi ajamassa muutaman MM-osakilpailun Ruotsissa ja Tšekeissä sekä muita kansainvälisiä kilpailuja Euroopassa. Useampaan kilpailuun hänellä ei ollut resursseja, sillä hän oli vuonna 1993 perustanut Jämsään rengasyrityksen, joka vaati hänen aikaansa. Mies ei kerta kaikkiaan uskaltanut heittäytyä kilpailutoimintaan täysillä. Kilpaileminen oli hänelle aina vain rakas harrastus.

Vuonna 1997 Vesa lähti yhdessä muun Suomen joukkueen kanssa puolustamaan maailmanmestaruutta. Italian joukkue oli kuitenkin niin vahva kotimaan kamaralla, että Suomen miehet eivät mahtaneet mitään. Heidän piti tyytyä MM-hopeaan. Hampaankoloon jäi vuodelta paljon ja he päättivät lunastaa mestaruuden takaisin taas seuraavana vuonna. Niinpä vuoden 1998 Suomen joukkue, johon tällä kertaa kuuluivat Vesan lisäksi Laaksonen, Ahola, Silván, Tiainen sekä Viljakaisen tilalle tullut Juha Salminen, onnistuivat tavoitteessaan ja saavuttivat Australiassa joukkuemestaruuden. Vesa huomasi, että vuodet ammattilaisten kanssa olivat tehneet tehtävänsä ja hänen ajonsa oli muuttunut huomattavasti määrätietoisempaan suuntaan. Taakse olivat jääneet ajeluvuodet ja työ alkoi tuottaa kunnolla tulosta. Hänellä oli kuitenkin vielä suuri halu kehittyä. Intoa kilpailemiseen oli paljon. Vesa kilpailikin edelleen myös SM-tasolla ja saavutti yhdessä Silvánin ja Janne Suomisen kanssa 1990-luvulla neljä peräkkäistä enduron joukkuemestaruutta. Hänen paras vuotensa oli 1998, jolloin mies vei nimiinsä enduron Suomen mestaruuden ja voitti vielä yleiskilpailunkin. Mestaruus tuntui hyvältä ja Vesa arvosti sitä hyvin paljon.

Viimeinen mahdollisuus

33-vuotiaana Vesa ajatteli, että nyt olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa testata, mihin hänen resurssinsa riittäisivät henkilökohtaisella tasolla. Hän päätti ajaa täyden MM-kauden maahantuojalta saadulla kaksipuolikkaalla nelitahtisella Kawasakillaan. Jämsäläinen lähti jo muutama kuukausi ennen kauden alkua Espanjaan treenaamaan ja valmistautumaan koitokseen.
 
Harjoittelu tuotti tulosta. Vesa oli erittäin vahva jo ensimmäisestä kilpailuista lähtien. Hän sijoittui ensimmäisenä päivänä Espanjassa kolmanneksi ja toisena päivänä neljänneksi. Jo kauden toisessa osakilpailussa, Englannissa, koitti jättipotti, josta Vesa oli vain voinut unelmoida tähän saakka. Hän vei kilpailun nimiinsä neljän sekunnin turvin. Vesan seisoessa korkeimmalla korokkeella Maamme-laulua kuunnellen, olivat tunnelmat suunnattoman hienot. Tuore voittaja ymmärsi, että nyt hänellä olisi mahdollisuudet muuhunkin kuin pelkkiin pistesijoihin. Tulosrima nousi hetkessä korkeammalle.

Italian harjoituksissa Vesa kuitenkin kaatui ja mursi kylkiluunsa. Ajaminen oli erittäin vaikeaa, mutta hänen onnekseen edessä oli kauden pisin tauko ennen seuraavaa, Ruotsin osakilpailua. Miehelle pistettiin kipupiikkiä kylkeen ennen Ruotsin kilpailua ja niin hän pystyi jatkamaan kilpailemistaan.

Ennen kauden viimeistä osakilpailua Tšekeissä Vesalle oli mahdollisuudet saavuttaa maailmanmestaruus. Hän oli ajanut niin hienosti koko kauden, että kun hän kauden finaalin ensimmäisenä päivänä sijoittui varmistellen viidenneksi, hän saavutti samalla tittelin, johon ei missään nimessä ollut uskonut vielä kauden alussa. Hän oli nyt enduron maailmanmestari vuosimallia 1999! Vesa oli hyvin onnellinen, mutta silti heti maalilinjan ylitettyään hänellä oli tunne, että tässäkö tämä nyt oli. Hän mietti, onko vielä jotain, mikä voisi mennä pieleen ja viedä häneltä mestaruuden. Kari Tiainen piti kuitenkin huolen, että Vesa täysin ymmärsi, mitä oli saavuttanut. Päivän päätteeksi miehet pitivät rankat mestaruusjuhlat.

Vesa oli hyvin hämmästynyt siitä, että hän pystyi saavuttamaan maailmanmestaruuden yksityiskuljettajana. Toki hän oli lähtenyt tekemään hyvää tulosta, mutta hänen päätavoitteensa oli ollut kokea millaista olisi kilpailla MM-tasolla edes puolitosissaan.

Nyt kaikki oli muuttunut ja tuore maailmanmestari herätti kiinnostusta tallien keskuudessa. Vesa oli vaikean valinnan edessä, sillä hän oli ajatellut ajavansa vain yhden kauden ja keskittyvänsä sitten yrityksensä pyörittämiseen. Hän ei voisi olla pitkiä aikoja poissa työelämästä. Vastuuntunto kolkutti mieltä. Marraskuun lopulla Vesalle ja hänen vaimolleen syntyi Roni-poika, joka toi elämään lisää kiirettä. Lopulta Vesan oli helppo tehdä päätös. Kilpaura oli nyt päättynyt.

Uusi elämä

Vaikka elämässä riitti vilskettä, kaipasi Vesa ajoittain kilpailemista. Arkeen tottuminen vei oman aikansa. Loppujen lopuksi mies oli kuitenkin tyytyväinen siihen, miten asiat lopulta menivät. Hän sai ajamisen tilalle jotain muuta tärkeää. Tyhjiö täyttyi uusilla asioilla, joista Vesa osasi nauttia.

Kului vuosi, eikä Vesa koskenutkaan moottoripyöriin. Pekka Viljakainen kuitenkin ehdotti, että Vesa voisi kilpailla vielä 125-kuutioisella pyörällä, koska ei ollut sillä vielä koskaan ajanut. Niinpä hän päätti lähteä vuodenvaihteen jälkeen harrastelemaan ja saavutti vielä SM-hopeaa.

Vesa sai lapsena harrastaa mitä halusi ja hänelle on myös tärkeää, että hänen oma poikansa saa toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Kun Roni alkoi näyttää mieltymystä moottoripyöriä kohtaan, ajatteli Vesa pääsevänsä huomattavasti helpommalla, jos poika valitsisi jonkin muun aktiviteetin. Silti hän on aina antanut täyden tukensa pojan harrastukselle ja tehnyt kaikkensa, jotta tämä saisi tehdä sitä, mitä kaikkein eniten haluaa. Vesa ymmärtää, että moottoripyöräilijän poika alkaa kuitenkin mitä todennäköisimmin harrastaa moottoripyöräilyä. Hän itse ajaa edelleen harrastusmielessä, mutta vain niin harvoin, että saa itsensä kipeäksi, kun nousee pyörän selkään pitkien taukojen jälkeen. Vesa hankki Kari Tiaisen innoittamana asunnon Espanjasta ja miehet tekevät edelleen yhteistyötä moottoriurheilun parissa. Mies tietää, miten vaikeaa moottoripyöräurheilussa on päästä huipulle ja hän kokee jonkinlaisena velvoitteena auttaa nuoria lupauksia eteenpäin. Jos hän pystyy jollain tavalla auttamaan edes yhtä henkilöä pääsemään unelmaansa, on hän tyytyväinen.

Oma tiimi MM-sarjaan

Vuoden 2016 päätteeksi julkistettiin, että Vesa Kytönen vie enduron ja motocrossin SM-sarjoissa muutaman vuoden ajan menestyksekkäästi toimineen Kytönen Motorsport -tiiminsä enduron MM-areenoille. Husqvarnan moottoripyörillä kisannut yksityistiimi teki ammattimaista jälkeä heti alusta saakka. Se sai kuljettajansa kaikkien luokkien podiumille kauden avauksena toimineen Suomen osakilpailussa. Lisäksi Antti Hellsten, joka vei nimiinsä Enduro GP -luokan, pääsi suorituksensa myötä Husqvarnan tehdastiimiin tuuraamaan loukkaantunutta kuljettajaa. Henric Stigell sijoittui loppupisteissä E2-luokan seitsemänneksi ja Hugo Svärd Youth-luokan neljänneksi. Loukkaantumisen takia osan kaudesta sivussa ollut Eemil Pohjola oli EnduroGP-luokan 11:s. MM-kausi sai hienon päätöksen, kun motocrossin EM-sarjaa kiertänyt Vesan poika Roni osallistui Saksassa ajettuun finaaliin ja nousi upeasti podiumille kauden viimeisenä päivänä sijoituttuaan Youth-luokan kolmanneksi.

Kauden päätteeksi Kytönen Motorsport oli haalinut yhteensä huikeat 15 mitalia. Kaksi niistä tuli MM-sarjasta, kun Antti Hellsten ja Henric Stigell olivat Suomen joukkueessa saalistamassa enduron MM-pronssia. SM-sarjassa tiimi saavutti kauden 2017 päätteeksi kolme enduron Suomen mestaruutta, Eemil Pohjola E2-luokassa, Marko Tarkkala E3-luokassa ja Hugo Svärd nuorten luokassa, lisäksi Henric Stigell saavutti E1-luokan SM-hopeaa ja Antti Hellsten saman värisen mitalin E2-luokasta ja Roni Kytönen kuittasi nuorten luokan SM-pronssia. Motocrossissa suomalaistiimi nappasi kaksi SM-mitalia, kun Juuso Matikainen saavutti MX2-luokan hopeaa ja Roni Kytönen saman luokan pronssia. Enduron joukkuekilpailussa tiimin kuljettajia nappasi kolme mitalia kahdessa eri joukkueessa. Vesa oli vienyt tiiminsä off road -lajien huipulle ja osoittanut menestyvänsä niin ajajana kuin tallipäällikkönäkin.

Saavutukset:

MM-kulta 250 cc 1999
MM-joukkuekulta 1996, 1998, 1999
EM-kulta 250 cc 1998
SM-kulta 250 cc 1998

Lisää Kytösen urasta Xracingin podcastissa:

http://www.xracing.fi/podcast/uutiset/vesa-kytonen-maailmanmestarista-t…

Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012
Moottoriurheilu.tv