Supercross Amerikassa ei ole lasten leikkiä

Kim oli päättänyt menestyä ja nyt noin ei käynyt. Kim oli totaalin 13. ajaen eräsijat 12. ja 15. Tavoitteena oli olla palkintopallilla. Aika-ajoissa Kim oli 9. Urheilijan kuuluu olla pettynyt, mutta onhan taustalla tekijöitä, joita ei voi olla huomioimatta. Ensinnäkin rata oli aika uskomaton, niin hienoudessa kuin vaikeudessakin. Se, että radan pystyy ajamaan läpi hypäten kaikki hyppyrit ja kellonkin näyttäessä hyvältä, ei vielä tarkoita menestymistä kisassa. Se tapa, millä kuljettajat hyökkäävät ensimmäiselle kierrokselle on melko raakaa. Siinä ei paljon kysellä, vaan vedetään Antti Pyrhösen sanoin Lontoon sumuun. Pitää osata myös ennakoida edellä ajavien liikkeitä. Mielestäni Kiminkin sopeutumisessa vaikeinta oli kilvan ajaminen supercross radalla. Ei niinkään ajotekniikka tai uskallus. Toisessa erässä Kim oli 7. tai 8. ennen rytmisuoran mutkaa. Joku kuljettaja kaatui edellä, eikä Kim päässyt hakemaan ulkolinjasta vauhtia suoran tuplaamisiin. Ne kuljettajat, jotka onnistuivat väistämään kaatuneet painoivat rytmisuoran noin 2 sekuntia nopeammin. Kuuden kierroksen kisassa triplojen ja tuplien väliin jättäminen ekalla kierroksella on soronoo!! Eli, jos mielii voittaa, pitää olla taitoa, rohkeutta ja ennen kaikkea ajosilmää. Kuten Kim toteaa:

- Kyllä toi Amerikan supercrossi on aika riskistä. Kilpailu on hyvin räjähtävä ja jopa vaarallinen. Lähdössä tilaa on todella vähän ja vaikka pääset hyvin etenemään, niin joku tulee ihan hulluna sisältä kylkeen.

Tässä ajellessamme Kimistäkin huomaa mitä nuoren urheilijan mielessä liikkuu. Kim nielee pettymystä ja rakentaa uutta suunnitelmaa revanssiin.

- Voisihan tuonne ensi vuonnakin mennä. Pitäisi enemmän treenata superia, mutta ennen kaikkea pitää päästä kisamaan superia. Voinhan minä tulla jenkkeihin ajamaan areenacross-kisoja ja saada kokemusta. Tai Saksan ADAC?

Onhan se melko ristiriitaista, että Amerikan pojat kilpailee radoilla, mitkä suomessa tuomittaisiin vaarallisemmiksi kuin junan katolla käveleminen. Trey Canardin ensimmäisen erän suoranopeudeksi ilmoitettiin lähes 80 miles per hour!!! En tiedä mitkä olivat Kimin kilpailijoiden nopeudet 112 kuutioisilla, mutta vauhtihyppyrin hyppyjen pituudet olivat samaa luokka kuin Canardin ja kumppaneiden. Kim on kaikesta huolimatta iloinen kokemuksestaan. Supercrossia on halu jatkaa ja Amerikkakin on jo nyt tutumpi. Ilman Savasteiden rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta tämä kokemus olisi jäänyt saamatta. Se on se tekijä miksi Kim on maailmanmestari ja tulee olemaan uudelleen. Ehkä pyörän tekniset ongelmat ja puutteet saataisiin niin ikään korjattua ensi vuodelle ja Kim pääsisi vuotta vanhempana samalle viivalle samoin edellytyksin. Urheilijalle on tärkeää asettaa rima korkealle yhä kovempiin haasteisiin. Mielestäni Supermini-luokan kärki oli todella kova. Jätkät osasi ”ammattinsa”. He olivat parempia kuin Kim, mutta mahdollisuudet Kimilläkin on niiden voittamiseen. Sen tietää Kim ja sen tietää muutkin paikalla olijat. Kyse on vain siitä mitä Kim haluaa urheilijana olla ja mitä hän on valmis tekemään sen eteen. Monet ovat valmiita uhrauksiin, mutta he toteuttavat sen huomenna, Kim vaikuttaa toteuttavan sitä tänään. Paluumatka Las Vegasista Los Angelesiin käytettiin uusien kokemusten analysointiin ja tuleviin muutoksiin.

Kim ja Tommi Savaste haluavat esittää ison kiitoksen matkan mahdollistajille, KTM USA, Pekka Vehkonen, Kaarina De Coster ja Roger De Coster, sekä sivun alalaidan kumppanit KTM Junior Academy, Jukka Mäkelä, Ekocoil Oy, PenTep Oy.

Hatun nosto rohkeudelle!!
-Jykä Louhi