Mika Aholan muistokirjoitus

Arvaamatta tuuli kääntyy vastaan,
varoita ei myrsky matkoistaan
arvaamatta maailman tuulet lastaan riepottaa
Toisiamme hetken saamme kantaa
pitkin maailman pintaa karheaa
hetken verran kohti taivaanrantaa kurkottaa.

Kertosäe Juha Tapion laulusta Arvaamatta tuuli kääntyy vastaan

Mika Aholan (13.12.1974 – 15.1.2012) muistolle

Mika Aholan lähtö oli varmaan kaikille järkytys. Kun vuodenvaihteessa kuulin uutisen, että Mika lopettaa komean urheilu-uransa endurossa, en saattanut kuvitellakaan mitä seuraavaksi. En ollut kuullut mistään loukkaantumisesta. Harvoin olen joutunut yhtä pahasti sivuraiteille, kun uran lopettamisuutisen jälkeen. Lähetin vuoden ensimmäisenä päivänä Mikalle sähköpostin, jossa kiitin kaikesta mitä hän oli meille lajia ja menenestystään seuranneille tarjonnut. Kerroinpa vielä, millaisia uutisia varovaisesti uumoilin kuulevani jatkossa. Toinen liittyi perhe-elämään ja toinen melkein yhtä iloinen, että varmaankin joskus vielä tapaisimme Päijänneajon varikkopilttuussa.
Vaan täydellinen huti tuli.

Ensi kerran tapasimme kaiketi keväällä 1993 Päitsin yötauolla Järvenpäässä. Mika voitti silloin tuon kilpailun ensimmäisen kerran. Kisan kaikkien aikojen nuorimpana kuljettajana, vasta 18-vuotiaana. Hän oli vielä lähes lapsenkasvoinen sänkipää. Ja silti jo silloin oraalla olevaa mestariainesta.

Mika Ahola voitti Päitsin sen jälkeen vielä viidesti, 1995-1998 ja 2000. En muista vuotta, mutta kerran hän joutui keskeyttämään teknisen vian takia Järvenpään yötauon jälkeen. Silloin huomasin, ettei kaveri todellakaan vielä ollut sinut häviämisen kanssa.
Ensimmäisen Päitsi-voittonsa jälkeen Ahola lähti Jani Laaksosen kanssa maailmalle. Hyvät ystävät auttoivat Mikaa unelmiensa toteuttamisen alkutaipaleella. Allan Jaatinen, Tapio Salander, Kaj Ek, isä Rauni Ahola ja monet muut. Isä oli alkuvuosina ajoittain mukana ainakin Sixeillä. Marikasta tuli myöhemmin Mikalle hänen elämäsi tärkein henkilö. Marika oli paitsi puoliso varmaan myös lajin läpikotaisin tuntevana myös Mikan tärkein lajiasiantuntija.

Kaudet 1993-1995 Ahola kilpaili MM-sarjassa Husqvarnalla. Piikkiluokan sijat 10-15 MM-pisteissä eivät tyydyttäneet. Mika vaihtoi TM:ään, jolla hän kilpaili viisi seuraavaa kautta 1996-2000. Jo toinen kausi toi MM-hopean. Kausilla 2001-2003 pyöränä oli VOR ja kaksi seuraavaa kautta taas Husqvarna. Kaudeksi 2006 Mika siirtyi sitten Hondan puikkoihin. Avauskesä toi hopean, joka oli jo peräti uran kuudes. Kahden hopean lisäksi.

Kotikaupungissaan Hämeenlinnassa 1996 Mika Ahola oli voittamassa Trophy-joukkueessa Suomen historian ensimmäistä Sixi-kultaa. Hän teki sen vielä sen jälkeen kuusi kertaa; 1998 Australiassa, 1999 Portugalissa, 2002 Tshekissä, 2003 Brasiliassa, 2004 Puolassa ja 2006 Uudessa-Seelannissa.

Muistan kun Tshekin loppucrossissa Mika itsekin naureskeli, että miten ihmeessä menestys henkilökohtaisessa MM-sarjassa kehtaakin häntä kiertää. Sixeillä Mika kuitenkin voitti kuljettajien yleiskilpailun peräti kolme kertaa ja oman luokkansa neljä kertaa.
Uuden-Seelannin Sixin jälkeen Mika päätti, että 14:nnen ajetun Sixin jälkeen saa riittää ja että hän keskittyisi henkilökohtaiseen MM-sarjaan. Kaudella 2007 Mika voitti ensimmäisen henkilökohtaisen maailmanmestaruutensa. Niitä tulikin sitten viisi putkeen. Tuli kaikissa mahdollisissa luokissa ja viimeisin MM-sarjan kaikkien aikojen vanhimpana mestarina, 37-vuotiaana. Mika ei ollut enää lapsenkasvuinen junnu, mutta sisällä jylläsi edelleen se sama nuori poika.

Olen sitä mieltä, ettei Mika Ahola oikein koskaan uransa aikana saanut sitä arvostusta mikä hänelle olisi kuulunut. Saavutuksia ei noteerattu kotimaassa, vaikka esimerkiksi Italiassa hän oli suuri tähti.

Viimeiseksi jäänyt kausi MM-sarjassa on hyvä esimerkki. Ahola ja Juha Salminen voittivat viime kaudella omat MM-luokkansa. Ahola oli sarjan epävirallisessa yleiskilpailussa Antonio Meon jälkeen kakkonen ja Salminen kuudes. Kuitenkin urheilutoimittajien Vuoden urheilija-äänestyksessä Salminen oli kahdeksas, Ahola vasta 25:s vain vajaalla kolmasosalla Salmisen pisteistä. Eipä mennyt ihan oikein!

Viiden mestaruusvuoden (2007-2011) aikana Mika Ahola oli MM-yleiskilpailun paras kolmesti (2007, 2009-2010), kerran kolmas (2008) ja kerran toinen (2011). Viidellä viime kaudella Ahola oli kiistatta maailman ykköskuski.

Mika Ahola oli monessa suhteessa oman tiensä kulkija. Hän oli ”joukkuepelaaja”, mutta oma polku näkyi siinä, ettei hän ollut muiden vietävissä. Mika puntaroi aina järkevimmän vaihtoehdon mukaan. Kilpakumppaneiden joukossa hän kuitenkin oli rehellisyydellään pidetty kaveri.

Kilpailumatkoilta muistan hymyä herättäneet tilanteet, kun olimme lähdössä porukalla vaikkapa testipätkälle. Mika ei ollut säntillisimmästä päästä: ”Missä se Ahola taas viipyy!”
Kilpailutilanteissa asia kääntyi päälaelleen. Pätkän maalissa saattoi usein todeta, että nytkö se jo tulee!
Valtavirrasta Mika Ahola poikkesi myös siinä, että teki sopparinsa uran vanhetessa aina itse. Oli itsensä manageri. Väännöt olivat usein tiukkoja. Ei ollut harvinaista, että italialaistiimiltä tullut paperi lähti takaisin ilman allekirjoitusta. Kun ei ollut puheiden mukainen. Hyvin kielet hallitsevana Mika oli turha yrittää jymäyttää!
Kiintoisa oli myös Mika Ahola suhde Italiaan. Hän ajoi lähes koko urasi ajan italialaismerkeillä ja -tiimeissä ja asui aktiivivuosien talvistaan valtaosan Italiassa. Mainion letkeissä Lupo luukuttaa-kolumneissaan Bike-lehdessä Mika muisti kuitenkin säännöllisesti piikitellä italialaisia. Hän repi teemasta huumoria oikein olan takaa. Myös kilpakumppaneista, jotka eivät ehkä olleet vielä kolmikymppisinäkään osanneet itsenäistyä äitien helmoista ja pastakattiloiden ääreltä.

MM-sarjan suomalaiskuljettajista Mika Ahola oli yksi harvoista, joka ymmärsi, että kunnolliseen tiedottamiseen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Jos Mika oli heti kisan jälkeen estynyt kommentoimaan, soitti hän taatusti heti takaisin kun mahdollista. Ei hölissyt turhia, vaan tiivisti nasakasti päivän tapahtumat. Harvinainen taito sekin. Aholan kommentit antoivat aina hyviä aineksia uutisen tekoon.

Aina sattui ja tapahtui, kun kaikki oli pelissä.
Mika osasi kuvaannollisesti painua maan rakoon, kun ensin tappeli koko päivän pätkivän koneen kanssa ja vasta illalla äkkäsi tulpanhatun rikkoutuneen. Kaikki muut paikat hän olikin käynyt päivän mittaan läpi.

Kisapäivän vanhetessa Mika saattoi tehdä uskomattomia ek-suorituksia. Vaikka hän oli kymmenen sekuntia perässä ennen viimeistä pätkää, kanssakilpailijoilla ei ollut mielenrauhaa. Hän oli tehnyt niin monta kertaa mahdottomasta mahdollisen. Mika eli kisan jälkeenkin liekeissä kuin pikkupoika. Himmeimpien mitalien kausilla hän menetti mestaruuden joskus jopa mietomaisen niukasti. Uran mittaan Ahola kuitenkin käänsi kovat kokemukset edukseen ja kasvoi suureksi mestariksi.

MM-sarjan ollessa tauolla Marika ja Mika matkustelivat maailman ääriin. Näin jälkeenpäin ajatellen hyvä niin, että he ehtivät kaiken sen yhdessä kokemaan. Sukellus ja kalastus olivat Mikan mieliharrastuksia ja ainakin jossakin vaiheessa suunnitelmissa siinteli merenalaisen maailman valokuvaaminen.

Mika oli kaveri myös ihan kovimpien kilpakumppaniensa kanssa. Muistan yhden alkukesän illan, kun MM-sarjan Jämsän osakilpailun alla vietimme iltaa Vesa Kytösen mökillä Päijänteen rannalla. Se oli niitä ainoita kertoja, kun tapasin Mikan kilpailu- tai kuvaustilanteiden ulkopuolella. Mika opetti Australian hurjapäälle Stefan Merrimanille kalastamisen jaloa taitoa. Veneen kanssa aussi oli yhtä hukassa kuin Mikan kanssa tiukoissa tilanteissa enduropoluilla..

Päijänteen apajat tulivat Mika Aholalle tutuiksi, mutta myös monet muut. Uuden-Seelannin Sixillä Mika ei malttanut pysyä kisaviikollakaan poissa Taupon koskilta. Ei jäänyt ilman saalista silloinkaan.

Kireitä siimoja Mika! Muistosi elää lämpimänä, ikävä kipeänä!

Erkki Poutanen

http://poutsu50.blogit.fi/