Lupon muistolle

Kuva
Jani Hovi
Tasan 10 vuotta sitten Mika Ahola poistui keskuudestamme. Tuo asia tuntuu vielä tänäkin päivänä aivan yhtä uskomattomalta, kuin sinä maanantaipäivänä jolloin tieto levisi maailmalle.

On tammikuu 1993, Katinalassa Hämeenlinnassa. Lumisen metsän siimeksessä, kaiken hiljaisuuden keskeltä kuuluu 125-kuutioisen moottoripyörän ääni. Se jatkuu tauotta, koventuen samalla hetki hetkeltä. Pian kinosten keskeltä vilkkuu äänen lähde, joka lähenee kovaa vauhtia, kunnes on aivan kohdallani. Siinä samassa silmän räpäyksessä yhteen sulautuneet moottoripyörä ja kuljettaja lentävät ohitseni jättäen vain pöllyävän lumen ja vähitellen hiljenevän äänen. Äänen, joka hukkuu kohta kokonaan havupuiden katveeseen.

Mika Ahola oli poikkeuksellinen urheilija ja ihminen. Kaiken mitä hän teki, teki hän täydellä sydämellä ja ammattitaidolla. Sain seurata Mikan uran alkuvaiheita läheltä, olimmehan samasta kaupungista ja harrastimme samaa lajia. Ikäeroa oli vain kaksi vuotta, Mikan ollessa minua vanhempi. Vähäisestä ikäerosta huolimatti pidin Mikaa aina yhtenä idolinani, niin kuin luonnollisesti moni muukin. Muistan yhä kirkkaasti ne ajat, jolloin olin 90-luvun alussa seuraamassa kilpailuja ja kuinka suuren vaikutuksen Mika jo silloin katsojiin teki. Pystyin tuolloin 15-vuotiaan nuorena poikana sanomaan ylpeänä kaikille Mikan olevan kerhokaverini Hämeenlinnasta ja harjoittelevani hänen kanssaan samoilla metsäpoluilla. Jos silloin moni oli sitä mieltä, että oli on edessään menestyksekäs ura enduron parissa, kuten myös tapahtuikin.

Mikan siirtyessä MM-sarjaan, en päässyt seuraamaan enää hänen toimiaan niin läheltä. MM-uran alkuvuosina Mikan tiimivalinnat herättivät ulkopuolisissa ihmetyksen aiheita, hänen kulkiessaan omia teitä myös niiden suhteen. Siinä kun muut menivät tuttuihin ja turvallisiin tiimeihin, Mika valitsi tiiminsä eri lailla. Italialaisissa tiimeissä 90-luvun lopusta lähtien ajanut hämeenlinnalainen kasvoikin vuosien varrella maailmankansalaiseksi ja se oli varmasti yksi syy siihen, miksi hän nautti niin suurta suosiota koko endurokansan silmissä. Jos ihmisen passissa voisi lukea kotimaana koko maailma, olisi Mikan passissa lukenut niin.

MM-sarjan alkuvuosien haasteet kasvattivat nuorta kuljettajaa ja muokkasivat hänestä sen ammattilaisen, jollaisena suuri maailma oppi hänet tuntemaan. Mika suhtautui ajamiseen intohimoisesti ja antoi sille kaikkensa, odottaen samaa myös muilta hänen ympärillä olevilta ihmisiltä. Harrastuksesta tuli ammatti, johon hän suhtautui tosissaan. Samalla ammatti oli Mikalle kuitenkin myös harrastus, joka piti innon yllä ja motivoi oppimaan uutta ja haastamaan itseään. Alkuvuosien haasteet MM-sarjassa varmasti kasvattivat Mikaa ja tekivät hänestä entistä nälkäisemmän. Hän ei halunnut jäädä historiankirjoihin MM-sarjan osalta ikuisena kakkosena, vaan osoittaa olevansa mestari. Moni odotti mestaruutta jo paljon aiemmin, mutta vuonna 2007 se viimein tuli. Siitä eteenpäin Mikalle ei löytynyt haastajaa enduropoluilla.

Mika oli suuri urheilija, mutta vielä suurempi ihminen, joka poistui luotamme aivan liian aikaisin. Muistot ja tarinat eivät kuitenkaan häviä koskaan ja niiden kautta Mika pysyy mukanamme.

Kireitä siimoja, Lupo!

Kommentit

Lähettänyt Peteri Suomalainen : La, 01/15/2022 - 08:16

RIP LUPO

Kieli
suomi

Lähettänyt Peteri Suomalainen : La, 01/15/2022 - 14:40

Ps. Toimittajalle ympäristöoppia, Katinala on Hattulassa, ei Hämeenlinnassa

Kieli
suomi