Yksilölajeja

Eli noin pinnalta katsoen yksinäisten ihmisten puurtamista, mutta kun vähänkin raaputetaan pintaa, paljastuu alta varsin toisenlainen totuus.

Historiassa on aina ollut ja tulee aina olemaan kilpailija-mekaanikkopareja, jotka tulevat toimeen keskenään ja näin eräs tärkeä pohjatyö menestyksen tiellä hoituu kuntoon. Toki joskus elämä heittää työskentelypariksi sellaisiakin persoonia, joiden kemiat eivät vaan kohtaa.

Vuosien varrella olen tehnyt sellaisen havainnon, että kun aivan suoraan Kummelista lainaten ”kotiasiat on kunnossa ja urheilu on kivaa”, niin se näkyy ulospäin sekä urheilijan että taustajoukkojen olemuksessa ja myös tuloslistoilla.

Muistellaanpa vaikka näin sinivalkoisten lasien läpi katsellen, minkälainen itseluottamus huokui kaksikosta Jeffrey Herlings - Rami Fält silloin, kun Herlings pyyhki muilla lattiaa erästä erään. Ja jos en ihan väärin muista, Jeffrey-poika ei noina vuosina keskeyttänyt yhtään MM-erää teknisen vian vuoksi.

Tuossa tilanteessa urheilijan itseluottamus on lähtökäytävässä starttia odotellessa teräsbetoniin valetun perustuksen päällä. Vallan toisin olisi, jos ajatukset kulkisivat vaikka siinä, että mikähän osa tästä rakkineesta tällä kertaa irtoaa, kun mekaanikko on unohtanut sen löysälle.

Ja kun mekaanikko puolestaan saa kullanarvoiset rutiinit pyörimään kerta toisensa jälkeen virheittä, itseluottamus näkyy työn rennossa täsmällisyydessä. Liika jännittäminen puolestaan altistaa virheille.

Omakohtaisesti olen päässyt matkan varrella kokemaan tiimi- ja parityöskentelyn tärkeyden myös kisojen järjestelyissä ja showhommissa. Päättynyt motocross-kausi huipentui hienoon joukkuekisaan joka jäi allekirjoittaneen mieleen myös henkilökohtaisesti yhtenä kuuluttajauran kohokohtana.

Kisojen kuulutuksessa kaksi ääntä on vähänkin toimivan työparin tapauksessa aina ehdottomasti enemmän kuin 1+1. Kun olen päässyt tuon asian toteamaan mm. edesmenneen Tony Halmeen, Aki Linnanahteen, Kusti Mannisen ja nyt viimeisimpänä useampaan kertaan Aleksi Halenin kanssa, voin kokemuksien perusteella vilpittömästi todeta, että hyvässä porukassa tehden hommasta tulee monta kertaa mielenkiintoisempaa, monipuolisempaa, elävämpää ja hauskempaa kuultavaa yleisölle.

Kun itse aloitin motocross-touhut -80-luvun alussa, sekä itse että vanhempani olimme heti sitä mieltä, että lajin yksi hienoimmista piirteistä on yhteisöllisyys. Siis se, että varikolla ollaan kavereita, lainataan työkaluja ja varaosia ja vietetään laatuaikaa loistavassa seurassa. Vaikka vuosikymmenet ovat vaihtuneet, nuo perusasiat eivät ole kadonneet minnekään.

Crossi on mielestäni yksilölajiksi äärimmäisen sosiaalista toimintaa. Vai voisitteko edes kuvitella tilannetta, jossa suomalaisen crossiradan varikolle saapuu perjantai-iltana campereita ja väki viettää aikansa omissa teltoissaan ja styroksikopeissaan?