Sulje mainos tästä

Mika Ahola - enduron maailmanmestari

13.12.2017 - Enduro
Mika Ahola niitti menestystä Hondan väreissä. Kuvassa Ahola pöllyttää hiekkaa vuonna 2011 Espanjassa.
Kuva: Jani Hovi / Xracing
Mika Ahola on yksi Suomen enduron menestyneimmistä kuljettajista. Tämä on vuonna 2012 menehtyneen endurolegendan tarina.
Mika Ahola joutui taistelemaan heti alusta saakka unelmansa saavuttamiseksi. Hänen vanhempansa, varsinkaan äiti, eivät olleet mielissään pojan moottoripyöräinnostuksesta, mutta kuunneltuaan monta vuotta Mikan ruinaamista, heidän ei auttanut muu kuin ostaa 12-vuotiaalle pojalleen oma moottoripyörä, vuoden 1982 80-kuutioinen Suzuki. Mika pääsi lopultakin ensi kertaa itse ajamaan moottoripyörää. Hänen kipinä pyöriä kohtaan oli syttynyt jo aivan nuorena lapsena. Äidin Rauno-veljellä oli ollut erilaisia moottoripyöriä ja Mika ei tiennyt mitään hienompaa kuin päästä enonsa katupyörän kyytiin ajelemaan pitkin Hämeenlinnan hiekkateitä. Mika kävi myös montulla katsomassa, kun Rauno ajoi motocrosspyörällä. Vaikka Mika harrasti judoa, jalkapalloilua, mäkihyppyä, taek wondoa, laskettelua, tietokonepelejä ja kalastusta, mikään ei koskaan sammuttanut hänen intoaan moottoripyöräilyä kohtaan.

Runsaasti tukijoukkoja

Mikan tukena moottoripyöräharrastuksessa toimivat hänen isänsä vanhat tutut, kilpa-ajajat Allan Jaatinen, Erkki Pietola ja Pentti Lehtelä, joiden kokemusta niin enduron kuin motocrossinkin puolelta Mika suuresti arvosti. Teini-iän kynnyksellä nuorukainen oli jo liukua huonoille teille, koulu ei kiinnostanut ja keskittymisongelmat tekivät pojasta levottoman. Niinpä Erkki suositteli Mikan isää ostamaan pojalleen enduropyörän, jolla hän pääsisi ajelemaan kaupungille, mutta saisi myös mielenkiintoista ajanvietettä, mikä pitäisi pojan pois pahanteosta. Erkki myös antoi Mikalle arvokkaita ajoteknisiä neuvoja.

Mikan idoleita olivat paikalliset vetomiehet Jarkko Vainio ja Jukka Jääskeläinen sekä jo maailmanmestaruuden saavuttanut Kari Tiainen. Nuorukainen halusi myös itse kilpailla ja osallistuikin ensimmäiseen koitokseensa heti täytettyään 16 vuotta. Mika oli saanut kevytmoottoripyöräajokortin vuoden 1990 joulukuussa ja ensimmäinen kilpailu koitti heti tammikuussa. Hänen halusi kilpailla, koska tahtoi ottaa muista mittaa. Hän tiesi olevansa aika hyvä, muttei hänellä ollut hajuakaan kuinka hyvä. Heti ensimmäisenä kisavuotenaan Mika kruunattiin junioriluokan Suomen mestariksi.

Mika tunsi itsensä outolinnuksi, sillä kellään hänen kavereistaan ei ollut moottoripyörää, eikä hän itse pelannut jääkiekkoa, jota lähes kaikki muut jääkiekkokaupungin kasvatit tekivät. Myös sponsoreiden saaminen Hämeenlinnassa oli vaikeaa, koska kaikkien vastaus oli: ”Sponsoroimme jo HPK:ta”. Mika myös koki, että enduron imago oli harrastelijatasolla, eivätkä TV:ssä näytetyt suopätkät antaneet oikeaa kuvaa vauhdikkaasta lajista. Näin ollen sponsoreiden saanti lajin ulkopuolelta oli erittäin vaikeaa. Mika sai kuitenkin juniorimestaruuden jälkeen vuodeksi 1992 uuden moottoripyörän ilmaiseksi käyttöönsä. Varaosista hänen piti huolehtia itse. Hän arvosti suuresti vanhempiensa taloudellista tukea, sillä moottoripyöräily oli hänelle kaikki kaikessa.

Sen sijaan mekaanikon hommat eivät kiinnostaneet Mikaa pätkän vertaa. Hän epäilikin, että koko harrastus olisi saattanut jäädä, ellei hänen isällään ja Erkki Pietolalla olisi riittänyt kärsivällisyyttä laittaa pyörää hänen puolestaan. Myöskään tekninen puoli ei kiinnostanut nuorukaista, ellei se liittynyt suoranaisesti ajamiseen. Esimerkiksi iskunvaimentimien säätäminen kiinnosti Mikaa, muttei se, miten niitä huolletaan.

Peruskoulun jälkeen Mika opiskeli muuraustekniikan peruskurssin ammattikoulussa. Ala ei liiemmin häntä kiinnostanut, eikä hän koskaan tehnyt päivääkään muurarin töitä, mutta tavoitteena olikin ollut hankkia joku ammatti varmuuden vuoksi.

Päitsin voitto

Vuonna 1993 18-vuotias Mika voitti erittäin rankkana tunnetun Päijänteen Ympäriajon kaikkien aikojen nuorimpana ajajana. Lupaavalta näyttänyt enduroura meinasi kuitenkin päättyä taloudellisiin ongelmiin jo ennen kuin se pääsi kunnolla edes alkamaan. Sponsoritukea ei herunut hienosta voitosta huolimatta ja Mikan isän yrityskin eli rankkoja aikoja. Mika pääsi kuitenkin osallistumaan Baltic-cupiin, jonka osakilpailuihin kuuluivat Päijänneajon lisäksi Saksan ja Ruotsin kovatasoiset kilpailut. Hän onnistui voittamaan kokonaiskilpailun yhden pisteen turvin ja sai palkinnoksi 10 000 Saksan markkaa (reilu 5 000 €), jolla sai maksettua laskuja ja ostettua varaosia. Tuo summa mahdollisti sen, että Mika juuri ja juuri pääsi jatkamaan hyvin alkanutta taivaltaan kohti enduron kirkkainta kärkeä.

Sopimus TM:n kanssa

Samana vuonna Mika pääsi tekemään myös MM-debyyttinsä Husqvarnan puikoissa. Hän kilpaili tallissa neljä vuotta ilman suurempaa menestystä. Yksi Mikan uran käännekohdista koitti kuitenkin vuonna 1996, jolloin hän sai sopimuksen TM-tallin kanssa. Vuosi oli myös ensimmäinen, jolloin hän ei tehnyt muita töitä kilpailemisen lisäksi. Tallipaikan Mikalle petasi Pentti Tarkkala, joka oli edellisvuoden Riihimäen MM-kilpailun yhteydessä tiedustellut TM:n tallipäällikkö Fabio Urbinatilta minkä takia tällaisella kuskilla kuin Mika Ahola ei ole seuraavaksi kaudeksi tehdassopimusta. Urbinati oli todennut, että ensin pitää kysyä, jotta voisi paikan saada, sillä jos ei kysy, ei mitään saakaan. Tarkkala päätti siis lähestyä Mikaa. Ongelmana oli kuitenkin se, ettei hän vielä tuntenut nuorta lupausta henkilökohtaisesti ja ajatteli Mikan pitävän häntä kylähulluna ehdotuksineen. Pian tehdas kuitenkin ilmoitti virallisesti kiinnostuksensa suomalaista kohtaan ja Tarkkala välitti tiedon Mikalle yhteisen tutun kautta. Pian Mika ja Tarkkala istuivatkin autossa matkalla Tampereelle maahantuojan luokse. Asiat etenivät ja Mika solmi sopimuksen TM:n kanssa. Palkkaa tai kulukorvauksia ei suomalaiselle maksettu, mutta hänelle olikin tärkeintä, että hän sai ilmaiseksi kilpailukykyisen kaluston alleen. Lisäksi Tarkkala ja Timo Pulkkinen olivat saaneet ylipuhuttua Tapio Salanderin Mikan manageriksi ja hän laittoikin heti tuulemaan. Vielä saman vuoden syksyllä Mika toi yhdessä Kari Tiaisen, Jani Laaksosen, Pekka Viljakaisen, Petteri Silvánin sekä Vesa Kytösen kanssa ensimmäisen Six Days Enduro -joukkuekilpailun MM-kullan Suomeen kotikaupungissaan Hämeenlinnassa pidetyssä kilpailussa.

Mika opittiin pian tuntemaan periksiantamattomana taistelijana. Taistelijan luonne näyttäytyi uudessa tiimissä etenkin toisella kaudella, joka alkoi Mikan osalta varsin takkuisesti. Hän ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kamppaili ja keräsi valtavasti oppia loppukautta kohden, joka sitten sujuikin erittäin hyvin. Mika saavutti viisi osakilpailuvoittoa ja pääsi lopulta pokkaamaan uransa ensimmäisen MM-mitalin, 125 cc -luokan hopeaa. Mikalle itselleen mitali oli tärkeä, olihan hänen pääseminen MM-sarjaan ylipäätään ollut tiukoilla vain vähän aiemmin. Silti Mika arvosti vieläkin enemmän edellisvuonna saavuttamaansa kolmatta Päijänneajovoittoaan, josta irtosi arvokas Päijänneajokilpi.

Mika joukkueineen uusi Sixin joukkuemestaruuden vielä vuonna 1998 Australiassa, vuonna 1999 Portugalissa, vuonna 2002 Tshekissä, vuonna 2003 Brasiliassa, vuonna 2004 Puolassa sekä vuonna 2006 Uudessa-Seelannissa. Joukkuemestaruuksia sateli ja lisäksi Mika voitti Sixissä kuljettajien yleiskilpailun kolme kertaa sekä oman luokkansa neljä kertaa. Silti henkilökohtainen maailmanmestaruus antoi vain odotuttaa itseään. Kari Tiaisen, Petteri Silvánin ja Juha Salmisen maailmanmestaruuksien jälkeen Mika koki, että suomalaisia pidettiin hetken aikaa ihmemiehinä. Hän kuitenkin tiedosti, että pelkällä suomalaisuudella hän ei pitkälle pötkisi, sillä loppupelissä nopeus ratkaisee kaiken. Ja nopea hän olikin. Vaikka Mika olisi joillain pätkillä jäänyt jo merkittävästi kärkimiehistä, hän ei koskaan luovuttanut. Hän tiesi, että hän pystyi tekemään mahdottomista mahdollisia ja usein hän teki uskomattomia loppukirejä, jotka siivittivät hänet voittajaksi.

Elämänkumppani

Vuonna 1999 Mika tapasi Marika Lodvosen. Rakkaus toi tasapainoa Mikan elämään ja auttoi häntä keskittymään ajamiseen entistä enemmän. Marika kuitenkin työskenteli Suomessa, eikä nuoripari näin ollen ehtinyt näkemään tarpeeksi. He tulivat tienhaaraan, jossa toinen veisi eroon ja toinen Marikan lopputiliin ja Mikan matkaan lähtemiseen. Ratkaisu oli lopulta helppo. Marikasta muodostui Mikalle tärkeä työkumppani, manageri ja valmentaja, joka auttoi miestä merkittävästi matkalla huipulle. Mika pystyi nyt keskittymään pelkkään ajamiseen Marikan hoitaessa kaiken muun. Silloin kun Mika ei ollut pyörän päällä, hän rentoutui tekemällä tietokoneellaan videoita merenalaisista kuvauksistaan. Hänen ei tarvinnut enää kiinnittää huomiota sivuseikkoihin, kuten siihen, oliko hänellä lompakossa rahaa tai mitä hänen piti seuraavaksi tehdä. Marika piti kaikesta huolen. Järjestely sopi täydellisesti huolettoman Mikan mentaliteettiin.

Katkera tappio

Pariskunnan yhteistyö alkoi nopeasti tuottaa tulosta ja vuonna 2001, kymmenen kilpailuvuoden jälkeen, Mika huomasi, että vihdoin kilpailemisesta alkoi jäädä jotain konkreettista käteen. Samana vuonna maailmanmestaruuskin oli jo käsin kosketeltavissa, mutta mekaanikko oli unohtanut vaihtaa tulpan hatun viimeisessä osakilpailussa ja lopulta Mika hävisi 500-kuutioisten mestaruuden Ruotsin Anders Erikssonille 0,06 sekunnin erolla. Mika ei tiennyt mistä kiikasti, mutta hän tunsi itsensä ikuiseksi kakkoseksi. Saavuttihan hän yhteensä viisi MM-hopeaa sekä kaksi MM-pronssia. Mitä tärkeämpi kilpailu Mikalla oli edessään, sitä enemmän se pelotti häntä. Tosin pelko hävisi sillä hetkellä, kun hän polkaisi pyöränsä käyntiin.

Vuonna 2005 Mikan mitta alkoi täyttyä Husqvarnan pyörään, joka ei tuntunut toimivan millään. Hän oli tehnyt sopimuksen tallin kanssa edellisvuonna, jota ennen oli kilpaillut kolme kautta VOR-tallissa siirryttyään sinne TM:ltä kaudeksi 2001. Mika oli jo lähes luopunut mahdollisuudesta enää ikinä saavuttaa maailmanmestaruutta. Hän ajeli lähinnä vain tienatakseen elantoaan. Myös lopettamispäätös alkoi muhia mielessä. Mies ei ollut onnellinen, koska ei päässyt täydellisesti hyödyntämään kykyjään.

Kun Mika sitten pääsi testaamaan Hondan pyörää, hän yllättyi täydellisesti siitä, miten hyvä se oli ajaa. Honda oli saanut kehitettyä ajokin niin laadukkaaksi, että Mika sai taas ajohalunsa takaisin ja hän solmi tallin kanssa sopimuksen. Italian Hondan maahantuoja, HM Honda Team, oli kuitenkin varsin pieni, eikä sillä ollut suuria resursseja käytössään. Niinpä Mika joutui itse tekemään paljon töitä pyörän kanssa. Avuksi hän sai vanhan mekaanikkonsa Luca Piduttin, jonka kanssa Mika sai tehtyä pyörästä sellaisen, ettei hän koskaan MM-kilpailussa keskeyttänyt tekniseen vikaan. Lucan apu oli korvaamaton, sillä Mika itse ei edelleenkään juuri teknisistä asioista välittänyt. Hän ei edes pitänyt itsellään ainuttakaan vanhaa kisapyöräänsä, sillä ne olivat hänelle pelkkiä työkaluja.

Pian Mika huomasi, miten suuri merkitys toimivalla pyörällä oli myös fyysiseen harjoitteluun. Nyt hän jaksoi tahkoa erilaisia reittejä niin kauan, että ajo kävi myös fyysisestä treenistä. Näin Mika pystyi jättämään muut kuntoharjoittelut vähemmälle. Onnistunut ratkaisu toi heti tullessaan kaudelta 2006 MM-hopeaa, vaikka Mika tunsikin, että kausi ei ollut ollut järin helppo, sillä hän oli yliyrittämisten myötä päätynyt usein naama edellä soraan.

Saman vuoden Six Days -kilpailun jälkeen Mika päätti, että 14 joukkuekilpailua saisi hänen osaltaan riittää ja hän keskittyisi nyt täysillä henkilökohtaisen maailmanmestaruuden saavuttamiseen.

Ensimmäinen mestaruus

Panostus kannatti. Vuonna 2007, vuosikausien taistelun jälkeen, Mika vihdoin saavutti tärkeimmän unelmansa. Hän vei nimiinsä seitsemän osakilpailua ja voitti E2-luokan maailmanmestaruuden! Mestaruus oli ollut Mikan realistinen tavoite jo vuonna 1997, mutta hän joutui odottamaan 10 pitkää vuotta saavuttaakseen sen. Pettymykset ja vuosien taistelut olivat kasvattaneet hänestä mestarin, joka sai nyt tunnustuksen taidoistaan kirkkaimman mitalin muodossa. Mika oli suunnattoman onnellinen ja helpottunut.

Mestaruuden myötä Mikan ajamisesta katosi väkinäinen puristaminen ja kilpailemisesta tuli helpompaa. Hän myös huomasi, että hänen keskittymiskykynsä kilpailuissa parani nyt kun se tärkein titteli oli vihdoin plakkarissa. Henkinen puoli vahvistui hetkessä ja miehen kisavarmuus nousi aivan uudelle tasolle. Kun Mika oli aiemmin masentunut helposti vastoinkäymisten edessä, nyt hän pystyi ottamaan kaiken irti itsestään myös huonoina päivinä. Hän ei enää tavoitellut voittoja hampaat irvessä, vaan ymmärsi ottaa saatavilla olevat pisteet. Vaikka tiimi olisi halunnut voittaa joka kilpailun, Mika korosti pisteiden merkitystä, sillä loppupelistä historian kirjoihin jäisi se, joka veisi mestaruuden, ei se, joka voittaisi eniten osakilpailuja.

Myös Mikan ajotekniikka oli kehittynyt huomattavasti ensimmäisistä MM-vuosista. Kun henkinen puoli oli vihdoin yltänyt fyysisen tason kanssa samoihin lukemiin, ei ollut enää ihme, että Mika alkoi lyödä muut mennen tullen. Vuonna 2008 hän nappasi E1-luokan mestaruuden 29 pisteen erolla Espanjan Ivan Cervantesiin.

Kun urasta oli yhtäkkiä muodostunutkin juuri sellainen, jota Mika oli vuosia tavoitellut, hän huomasi koko elämänsä olevan varsin mallillaan. Hän tunsi itsensä tasapainoiseksi ja onnelliseksi niin kilpailu- kuin yksityiselämänkin puolella.

Mestaruusputki vain jatkui

Mestaruuksia alkoi tulla kuin liukuhihnalta, mutta Mika ei voinut uskoa sitä. Hänhän oli jo ensimmäisen mestaruuden jälkeen ajatellut, että voisi lopettaa uransa siihen paikkaan, koska oli saavuttanut jo kaiken haluamansa ja kaikki oli niin hyvin kuin vain voi olla. Silti joka ikinen mestaruus oli hänelle iso juttu ja hän todella arvosti kaikkia titteleitä, joita menestys toi tullessaan. Esimerkiksi Ruutulipun Vuoden 2009 moottoriurheilija -titteli oli Mikalle hyvin mieluinen.

Monen muun enduron maailmanmestarin tapaan myös Mika oli tunnetumpi muualla kuin kotimaassaan. Erityisen pidetty ja maineikas hän oli Italiassa. Ajoihan hän suurimman osan urastaan italialaisissa tiimeissä. Mika myös opiskeli italian kielen ja he asuivat Marika-vaimon kanssa talvikaudet saapasmaassa ennen kuin siirtyivät Espanjaan.

Vaikka mestaruuksia tuntui tulevan helpolla, olivat Mikan viimeiset kisavuodet stressaavia. Aina voitettuaan uuden maailmanmestaruuden miehelle tuli tunne, että hänen tuli voittaa seuraavanakin vuonna. Mika tiesi, että silloin kun hän ei veisikään enää maailmanmestaruutta, häneltä häviäisi motivaatio ja hänen uransa päättyisi siihen paikkaan. Paineet olla täydellinen olivat kovat. Vaikka Mika oli jo useamman vuoden ajan lopettamassa uraansa, hänen mielensä muuttui aina loppukaudesta voittojen myötä ja aina hän ja Marika siirsivät uran jälkeisen elämän aloittamista eteenpäin. Mika myös tiedosti, että kun hän oli 20 vuotta vain kilpaillut, hän ei osaisi tehdä mitään muuta ja siinä mielessä uran jälkeinen elämä myös hieman pelotti.

Vuonna 2011 Mika voitti viidennen maailmanmestaruutensa, joka samalla oli hänen ensimmäinen E3-luokassa. Hän oli nyt ainoa ajaja, joka oli saavuttanut kaikkien kolmen luokan mestaruudet sekä kaikkien aikojen vanhin enduron maailmanmestaruuden nimiinsä vienyt kuljettaja.

Sopimus Jotagasin kanssa

Kauden päätteeksi Mika yllätti tekemällä sopimuksen Jotagas-tallin kanssa. Mies tiedosti, että jos hän pystyisi voittamaan E3-luokan mestaruuden kaksitahtisella, hän tekisi ennätyksen, jota olisi vaikea kenenkään koskaan rikkoa. Vaikka Mika halusi hakea uutta motivaatiota siirtymällä kaksitahtisiin, oli päätös tallin vaihdosta puhtaasti taloudellinen. Mika oli jo onnistunut keräämään säästöön varsin mukavan eläkesumman, mutta silti hän halusi varmistaa, ettei hänellä olisi kiire palata töihin ajouran päätyttyä. Mika tiedosti, että ura tulisi päätökseen pian, mutta hänestä ei koskaan olisi tavallisiin kahdeksasta-neljään-töihin. Hän ja Marika olivat jo muutaman vuoden ajan valmistelleet kilpauran jälkeistä elämää. He olivat hankkiutuneet eroon Hämeenlinnan kodin ylimääräisistä tavaroista ja laittaneet kiertoon muun muassa Mikan palkintokokoelman. Parin oli tarkoitus lähteä kiertämään Aasiaa ja katsomaan, josko heitä kiinnostaisi tehdä työtä siellä tai perustaa oma yritys.

Mika ei kuitenkaan koskaan päässyt kilpailemaan tallin väreissä. Hänen ja Marikan oli ollut tarkoitus lähteä lomalle Aasiaan vuoden 2011 lopulla, mutta talli ilmoitti, että he saisivat itse tehdä kaikki sponsorisopimukset. Niinpä pariskunta ajatteli, että on parempi peruuttaa lennot ja lähteä joulun viettoon Suomeen, josta he palaisivat pian takaisin Espanjaan hoitamaan seuraavan kauden asiat kuntoon. Lentoa edeltävänä päivänä Mika päätti kuitenkin käydä vielä ajamassa omalla pyörällään. Hän kaatui niin vaarattoman näköisesti, että Marikakaan ei juuri noteerannut sitä. Olihan hän nähnyt lukuisia pahoja kaatumisia, jotka olivat olleet paljon hurjempia kuin tämä Mikan pieni lipsautus. Mika päätti kuitenkin varmuuden vuoksi käydä lääkärin tarkistuksessa. Röntgenkuvien mukaan mikään ei ollut rikki. Yhtäkkiä Mikalla ilmeni kuitenkin sisäistä verenvuotoa. Kyynärpää oli painautunut kaadon hetkellä kylkeen ja hajottanut munuaisen. Mika otettiin sisälle sairaalaan ja häneltä poistettiin toinen munuainen. Alkoi pitkä ja raskas toipuminen.

Mika ja Marika pohtivat pitkään uran jatkoa. Mika olisi voinut kilpailla myös yhdellä munuaisella, mutta lopulta hän tuli päätökseen, että hänen elämässään on paljon muutakin kuin kilvanajo. Uudenvuodenyönä 2012 Mika lähetti tiedotteen, jossa kertoi lopettavansa kilpailemisen. Hän kirjoitti: ”Annoin kaikkeni tälle lajille, ja vaikka se otti paljon, se myös antoi enemmän kuin koskaan osasin aloittaessani kuvitella. Tavoitteeni ovat täyttyneet, ja koen, että on aika jatkaa eteenpäin ja katsoa, mitä muuta maailmalla on tarjota.”

Kaikki päättyi aivan liian aikaisin

Maanpäällisellä taipaleella ei kuitenkaan ollut enää tarjottavaa Mikalle. Perjantaina 13. päivänä tammikuuta kaikki näytti vielä hyvältä ja Mikaa oltiin kotiuttamassa seuraavana keskiviikkona. Perjantai-iltana Mikan tila kuitenkin romahti ja hänet jouduttiin jälleen leikkaamaan. Lauantaina selvisi, että yksi pääverisuonista oli surkastunut pois. Sunnuntaina, tammikuun 15. päivänä 37-vuotias Mika menehtyi barcelonalaisessa sairaalassa leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Endurolegenda oli elänyt koko elämänsä niin täysillä kuin sen vain pystyi ja hän oli nyt kuluttanut aikansa loppuun. Koko moottoripyörämaailma suri rakastetun taistelijan menetystä.

Mikan kuoleman jälkeen hänen kunniakseen perustettiin muistorahasto, jonka tarkoituksena on tukea enduron junioritoimintaa Suomessa. Muistorahastosta myönnetään vuosittain taloudellista tukea ulkomaille suuntaavalle alle 23-vuotiaalle endurolupaukselle sekä alle 25-vuotiaalle kuljettajalle, joka voittaa Päijänteen Ympäriajon B-luokan. Voittihan Mika Päitsin yhteensä kuusi kertaa vuosina 1993, 1995, 1996, 1997, 1998 ja 2000. Myös enduron MM-sarja muisti Mikan poismenoa perustamalla Mika Ahola Brave One -palkinnon, joka jaetaan aina kauden päätteeksi endurotestien nopeimmalle kuljettajalle.

Mika Aholan saavutukset:

MM-kulta E1 2008, 2009
MM-kulta E2 2007, 2010
MM-kulta E3 2011
MM-hopea 125 cc 1997
MM-hopea 250 cc 2000
MM-hopea 500 cc 2001, 2002
MM-hopea E2 2006
MM-pronssi 250 cc 1999
MM-pronssi 500 cc 2003
MM-joukkuekulta 1996, 1998, 1999, 2002, 2003, 2004, 2006
Kuusinkertainen Päijänteen ympäriajon voittaja
Kaksinkertainen Novemberkåsånin voittaja



Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012

Kommentit

Kirjoittanut Endur00, 13.12.2017, 22:22
Henkilökohtaisesti suurin innoittaja enduron maailmaan! Erityisesti Mikan Bike lehden kirjoitukset ovat jääneet mieleen..
Kirjoittanut timppa75, 13.12.2017, 23:02
Minulle kaikkien aikojen endurokuski! Seurasin Mikan uraa v.1993 Päitsiltä hamaan loppuun. Jäi paljon mahtavia muistoja.
Kirjoittanut nimimerkki, 21.12.2017, 17:19
Tuloksetkin sen kertovat, maailman nopein ja paras endurokuljettaja kautta aikain!
Kirjaudu sisään kommentoidaksesi.
Kirjaudu
> Rekisteröidy > Unohtuiko salasana

Gallup

Lataa...

info@xracing.fi
jani.hovi@xracing.fi
© 2009-2014 www.xracing.fi
24MX - Euroopan suurimmat motocross valikoimat löydät www.24mx.fi
Image 01
Image 01
Image 01