Urheilun monet kasvot - hyviä ja huonoja päiviä

Jo on aikaa kulunut viime blogista... Ludde ja sen mekatsu Tommi on ehtinyt nähdä ja kokea paljon. Tämänkertainen tarina alkaa Malagan lentokentältä, Espanjasta. Siellä juuri yo-kirjoitukset suorittanut Ludvig sekä ”vähän arskaa ottanut”, punaiseksi palanut, mekaanikko kohtasivat. Noin viikon harjoittelun jälkeen oli luvassa EM-avaus Cortelhassa, Portugalissa.

Portugalissa ajot lähtivät hienosti käyntiin. Koko viikonlopun pyörä tuntui nopealta, isäukko Marcuskin oli lentänyt paikalle, ja homma oli hanskassa. Varma viikonloppu sai vieläkin varmemman päätöksen, kun toisessa erässä irtosi seitsemäs sija. Hyvillä starteilla ja varmalla ajolla ajoin hyvät sijat yhdeksän ja seitsemän, ja olin EM-sarjassa sijalla kuusi. Viikonlopun ainoat ongelmat tarjosi Suomen aina yhtä luotettava lentoyhtiö Finnair, joka onnistui hukkaamaan juuri sen laukun, johon isäni oli pakannut vasta hankitut, numeroilla ja nimellä varustetut uunituoreet NoFear -ajovarusteeni. Onneksi ”funair” sai lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hommattua laukun edes 250km päähän, Lissaboniin. Sitkeä isäni ajoi vuokra-autollaan yön läpi, ja järjesti ilokseni varusteet sunnuntaiksi paikanpäälle.

Itseluottamuksella ja kylmillä hermoilla varustettuna saavuimme viikkoa myöhemmin pahamaineiselle Castelnau De Leviksen crossiradalle, Ranskaan. Radasta en ollut kuullut muuta kuin pahaa, ja nyt myöhemmin tätä kirjoittaessa, en voi kuin yhtyä näihin tarinoihin. Rata on valehtelematta kasattu kallion päälle, ja pienen ajon jälkeen kallio tulee raa’asti esille. En kuitenkaan antanut tämän pelottaa itseäni, vaan oli varma että pystyisin kesyttämään kyseisen circuitin. Toisin kuitenkin kävi. Lauantain ekoista treeneistä,aina sunnuntain viimeiseen erään asti, jonkinlainen noitapilli oli onnistunut sujahtamaan paksusuoleeni. Joka kerta kun lähdin radalle, mietin että ”okei, äsken meni huonosti, mut kyllä mä osaan. Mä käännän tän viel iloks.” Mutta toisin kävi. Ekassa erässä menestys ruttaantui lähdön jälkeiseen kasaan, pakoputken mukana. Toisessa erässä kolari Kawasakia kyydittäneen kanssakilpailijani kanssa, sai pyörän sammumaan, liian pitkäksi aikaa. Ja EM-pisteet jäivät saamatta. Syytä tähän en löydä. Ehkä se oli epäonnea, mutta oli siinä varmaan psyykelläkin jotain tekemistä. Oli miten oli, sen pituinen se.

Näin huonosti en muista kilpailun koskaan menneen. Ja mielessä pyöriikin, miten homma voi mennä niin hyvästä niin huonoon, viikossa. Onneksi sentään kuski on ehjänä. Mutta se on kai sitä urheilua, se pitää unohtaa ja lähteä parantamaan. Ehkä en vaan ole niin kokenut crossari kuin välillä luulen. Onnistuin piilottamaan huonon fiiliksen niin syvälle pääkoppaani, että luultavasti herään joku yö siihen että puran Castelnau-raivoa huutaen, ja pieksen alapedissä nukkuvaa mekaanikkoani. No en kai, Tommi on hoitanut hommansa paremmin kuin koskaan osasin odottaa, ja ilman Tommin tukea ja miekkasoturi-tyyliseksi ajettuja viiksiä, olisin varmaan masentunut kuin ylä-asteikäinen pikkutyttö. Mekatsu on uudella viiksityylillään kuin kolmas muskettisoturi, ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”.

Muskettisoturi ja kovia kokenut rossari jatkavat nyt matkaansa kohti Belgian pehmeitä ratoja, ja raskaita treeniolosuhteita. Tuhannet kilometrit Sprintterissä menevät sujuvasti. Yleensä autossa on sopiva hiljaisuus, joka hajoaa kuin uusi halpis-MP3-soitin alkaa soittaa Anna Erikssonin ”kun katsoit minuun” kappaletta tai jotain muuta klassikkoa. Silloin sprintterissä syttyy laulu, joka kuulostaa nuhaselta mieskuorolta. Melkonen Duo.